Verta punaisempi

Luku 17: Yksin (Anareth)

Vanhempani. Etäiset, kylmät vanhempani, joita tuntemani kiintymys on enemmän velvollisuus kuin aito, sydämestäni sykkivä tunne. Silti sisälläni muljahtaa. He ovat poissa. Heidän tilallaan on haltian mentävä aukko, joka kirkuu nimeäni, odottaa minua täyttämään sen, vaikka minä olen sittenkin pelkkä kuori.

"Mitä... kuinka he..." Moren pysyy tiiviisti vierelläni, mutta pitää katseensa tiedottajassa.

Näen, kuinka tiedottaja tahtoisi pitää kaiken minulta salassa, kertoa Morenille kahden kesken, jotta en hajoaisi.

"Kerro minulle", sanon varmemmalla äänellä kuin kuvittelin. "Tahdon tietää kaiken."

Ja hän kertoo. Jossakin kohtaa sanat alkavat puuroutua päässäni, menetän otteeni niistä. Ymmärrän jo. Tämä on hänen vikansa. Angvarin hallitsijat, minun vanhempani, lähtivät tutkimaan viimeisimpiä suuria mustan veren tapauksia. Se vei heidät. Minun vanhempani, jotka ovat aina viileitä ja varovaisia liikkeissään, menivät liian pitkälle, koska he tahtoivat saada selville, miksi heidän poikanaan pitämänsä haltia valehteli kaikille.

Käteni puristuvat nyrkkiin, viha kuohuu yli. Tekisi mieli huutaa ja lyödä, vaikka minun ei koskaan tee mieli mitään sellaista, minä olen rauhallinen ja ystävällinen ja –

Ja vihainen. Sietämättömän vihainen. Raivo pusertaa muutaman kyyneleen silmäkulmaani. Rikkoutunutta silmää särkee, parahdan kivusta. Moren käskee hovitiedottajaa tuomaan parantajan paikalle.

Valheita. Myrkkyä. Ja nyt kuolemaa. Kaikkein eniten rintaani painaa minua odottava vastuu, kalvava tietoisuus siitä, kuka minä nyt olen. Hallitsija. Iorin ja vanhempani jättivät minut aivan yksin tämän taakan kanssa. En koskaan halunnut sitä. Halusin paeta valehtelevan rakkaani kanssa vuorten taa ja kadota, elää ikuisesti yhdessä ilman vastuun häivääkään.

"Kuinka hän saattoi?" huomaan kysyväni.

"Te olette nyt hallitsija, teidän korkeutenne. On teidän tehtävänne etsiä hänet ja saada hänet vastuuseen."

"Lopeta. Älä puhu minulle noin enää koskaan. En ole mikään 'teidän korkeutenne', olen yhä sama Anareth, sinun ystäväsi. Moren, sinä olet viimeinen, joka minulla on. Jos jätät minut nyt, en anna sinulle anteeksi."

"En jätä sinua."

Mutta hän jätti. Ja vanhempani. Jos silmäni ei olisi hajalla, itkisin ja huutaisin, repisin jotain kaistaleiksi. Mutta minuun sattuu. Turha riehuminen sattuisi vain enemmän. Moren on vierelläni, ei liian lähellä, juuri sopivasti siinä, mutta tunnen vain haparoivaa pettymystä ja vihaa. Kiitollisuus ystävästäni hautautuu sen alle, mitä Iorin aiheutti vuotaessaan mustaa verta.

Minun uneni oli oikeassa. Sittenkin. Iorin hukkumassa mustaan vereen. Riiputan päätäni kuin lapsi, en kuten joku, joka tulisi Angvarin hallitsijaksi. Kun oveen koputetaan, kuvittelen parantajan saapuvan. Sisälle saapuukin kauttaaltaan punainen nainen, jonka symmetriset kasvonpiirteet ovat joka kerralla vain kauniimmat. Laleth. Sivuhaaran noita, nainen, joka kommunikoi esi-isien kanssa koko hallitsijasuvun puolesta. Jo naisen läsnäolo saa minut suoristamaan selkäni ja kohottamaan leukani. Laleth ei ole sellainen haltia, jonka seurassa tekisi mieli madella. Hänen olemuksessaan on jotain syvän muinaista, on kuin hän olisi yksi esi-isistä itsekin.

Lalethin perässä astelee kaksi harmaata epähaltiaa, jotka tarkistavat haavani samalla, kun Laleth asettuu istumaan aivan Morenin vierelle. En ole koskaan nähnyt Lalethin istuvan. Sama iänikuinen, äänettömän voimakas aura säilyy istuessakin. Angvarista tuskin löytyy ketään Lalethin kaltaista.

Tämä nainen toi Iorinin. Ilman tätä naista Iorin ei olisi –

Ei. Ajatukseni eivät ole enää omiani. Musta veri on myrkyttänyt ne. Tämä nainen ei ole tehnyt mitään väärää. Lalethia on kuulusteltu yhtä huolellisesti kuin minuakin. Minulla ei ole mitään syytä olla luottamatta tähän naiseen.