Verta punaisempi

Luku 9: Indigonsininen (Anareth)

En ole koskaan aiemmin kulkenut lumimyrskyssä. Valkeat pyörteet kieppuvat ja pyörivät, minun on hankalaa nähdä eteeni. Jokainen askel on valinta, jonka tahdon tehdä. Ajattelen kaiken keskelle Iorinin, hänen punaiset suortuvansa ja tuikkivat silmänsä.

Tiedän, että minua tullaan moittimaan, kun pääsen perille. Vanhempani syyttävät minua kaikesta, Moren ei anna hetkeen anteeksi. Minun ei olisi pitänyt vain lähteä omin neuvoineni myrskyyn, minulla ei ole mitään todellista syytä tehdä niin. Vain uni, esi-isien lähettämä. Sen on pakko riittää.

Kuljen kylien ohi, myrsky alkaa laantua, mitä alemmas pääsen. En tunne jalkojani kunnolla, nälkä kalvaa vatsaani, mutta jatkan eteenpäin. Mitä Iorinkin sanoisi, jos tietäisi, että tuuperrun lumeen hänen vuokseen? Hän pudistelisi päätään, pörröttäisi tukkaani ja moittisi idiootiksi.

Tiedän häviävän vähän Angvarin harvemmin asutuista alueista ollakseni koko maan perijä. Oppikirjojen kuvat ja hovin kanssa käydyt keskustelut ovat pelkkiä aavistuksia, hataria lyijykynäpiirroksia verrattuna kokokuvaan. Läheltä tarkasteltuna kylät ovat paljon pienempiä, paljon kylmempiä. Sankassa kuusimetsässä lumimyrsky on jo hälvennyt, jäänyt piinaamaan vuortensyrjää. Keskellä metsää seisoo pieni järvi, jonka reunassa on hirsimökki. Maanpinnan muodoista tiedän olevani jo lähellä Iondelia. Emme kiertäneet tätä kautta Morenin kanssa, mutta silloin keli oli selkeä, pakkanen kiilteli hangella. Nyt lumi on märempää ja lyö kasvoja.

Jokin todistamassani maisemassa on piinaavan seesteistä. Hätkähdän, kun mökin ovi avautuu ja ulos kävelee suuri, leveäharteinen mies. Musta tukka on pitkä ja sotkuinen, parransänki ympäröi jykeviä leukaperiä. Epähaltian karskit piirteet, lyhyet, tylpät korvat. Säpsähdän. Saalistaja.

Mies huomaa minut, siristää silmiään ja kävelee sitten lähemmäs. Hetken mietin, miksi hänen ryhtinsä suoristuu ja leukansa kohoaa. Sitten ymmärrän, että kannan korkeahaltioiden indigonsinistä viittaa ja hopeista otsaripaa. Asemani huutaa itseään julki, vaikka olen kauttaaltaan lumen peitossa ja viluissani.

Mustahiuksinen mies nyökkää syvään.

"Mikä ajaa teidän korkeutenne tähän osaan Angvaria?"

"Hyvää päivää", sanon nyökäten miehelle kohteliaasti. "Minä olen ohikulkumatkalla."

Jokin sisälläni kertoo, etten saa puhua Iorinista täällä. En luota epähaltioihin, vaikka tunteeni on täysin epäreilu. Hehän tässä ovat mustan veren tuhoamia.

"Teidän korkeuttanne ei usein näe näillä kulmilla."

"Totta puhuen ole aivan varma, missä tällä hetkellä olen", tunnustan, "lumimyrsky yllätti minut."

"Iondelin laitakulmilla. Tuohon suuntaan, jos palatsiin mielitte."

Nyökkään.

"Kiitos."

Samalla mökistä astelee ulos nainen, jonka hiukset ovat likaisen punaiset. Maallisempi väri kuin Iorinin verenpuna. Pisamaiset kasvot ja vihreät vaatteet. Kaikesta päätellen epähaltia hänkin. Naista enemmän kiinnitän kuitenkin huomioni hänen kantamiinsa koreihin. Niissä on pulloja täynnä mustaa nestettä. Säpsähdän.

Nainen näkee minut, ja hetken hänen kasvoillaan on jotakin peittelemätöntä. Miltei kauhua, syvää ymmärrystä, minulle täysin tuntematonta. Aivan kuin hän olisi juuri keskustellut minusta tai ajatellut minua, ja nyt olen hänen edessäni ilmielävänä. Ilmeessä on paljastumisen pelkoa, tai sitten omat ajatukseni värittävät sitä.

Nainen kävelee miehen rinnalle, ja näyttää tämän vierellä hurjan pieneltä ja kapealta.

"Teidän korkeutenne?"