Verta punaisempi

Luku 4: Turvassa (Iorin)

Jalkani kuljettavat minua ensimmäisenä suuntaan, jonka vannoin jättäväni iäksi taakse. Kohti sankkaa kuusimetsää, sen lumesta raskaina riippuvia oksia. Mökkiä sen uumenissa, aivan järven rannalla, järven, jonka jää petti sittenkin.

Opin vasta Iondelissa, että tälle alueelle ei ole virallista nimeä. Se kuuluu Iondelin piiriin, mutta sille ei ole omaa nimeään, kuten monille Iondelin sivuosille. Se tekee kaiken entistä vaikeammaksi käsitellä. Olen kasvanut alueella, joka ei tarkoita mitään, jota ei ole erikseen merkitty karttaan. Muistot voivat yhtä hyvin olla vain päässäni, omaa keksintöäni, koska kukaan ei ole nimeämässä niitä.

Järvenjää seisoo kanssani äänettömänä. Tiedän, että se vain uinuu, vaikka täällä ei ole enää elämää. Olen lähes kaksi kertaa sen ikäinen kuin silloin, kun miltei hukuin täällä. Silti haistan yhä oman, mustan vereni ja muistan, miltä tuntuu vetää jäistä vettä keuhkoihinsa.

Olen aikeissa astua jäälle, kun näen hänet. Tummanvihreään pukeutuneen naisen järven toisella puolella. Nainen pitelee jotakin käsissään, mutta jättää sen alas ja lähtee kävelemään luokseni jäätä pitkin. Jäätä peittää paksu lumikerros, ja tiedän, että jos jää kestää lumen, se kestää myös siroluisen naisen. Silti minun tekee pahaa katsoa. Koko kehoani pistelee.

Kun nainen tulee lähemmäs, erotan, että hänellä on rusehtavanpunaiset hiukset, miltei kuin oravan turkki. Ei samalla tavalla punaiset kuin minulla. Verenpuna liittää minut hallitsijasukuun. Naisella on rivakat askeleet ja tottunut ote. Lähempää näen, että hänen kasvonsa ovat kauttaaltaan pisamaiset ja silmänsä häikäisevän vihreät. Ne muistuttavat kevätnurmea, jollaista ei näe vuorten tällä puolella kuin harvoin.

"Ei voi olla", nainen sanoo paljon matalammalla äänellä kuin kuvittelin. "Esi-isien nimissä, ei ole todellista, ei voi olla..."

Hän jatkaa sen toistelua. Vasta nyt ymmärrän, ettei hän ole haltia. Hänen korvansa eivät ole suipot, ne ovat surkastuneet. Minua kauhistuttaa. Tällä alueella asuu siis muitakin epähaltioita kuin se mies. Miksi minä tulin tänne? Eivätkö jalkani todella keksineet mitään muuta paikkaa, jonne paeta? Älä valehtele. Tuijotan järvenjäätä naisen takana. Et sinä tänne pakoon tullut.

Nainen tulee lähemmäs, mutta ei kosketa. Hän tuijottaa minua niin kiinteästi, että tunnen miltei halua juosta pois. Mutta hänen olemuksessaan ei ole mitään vaikeaa. Hän ei herätä minussa pelkoa. Pidän tällaisista henkilöistä. Jos Anareth olisi täällä, hän sanoisi jotakin rahvaanomaisuudesta, mutta minua ei sellainen kiinnosta, minähän olen lopulta vain nimettömän alueen kasvatti.

"Punapää? Sinäkö se olet?"

En tiedä, millainen ääni suustani pääsee, sillä nainen perääntyy merkittävästi taaksepäin ja nostaa kätensä ylös. Tunnen, kuinka tunto pakenee raajoistani. Minua ei ole kutsuttu tuolla nimellä sitten sen miehen. Kuvittelin naisen tunnistavan minut Iondelin Ioriniksi, perijän veljeksi. Mutta hän liittääkin minut aikaan, jonka haluan unohtaa, mutta joka ei unohda minua, joka vetää minua vuosi vuodelta likemmäs itseään.

"Minä... minä en..."

"Iorin. Sehän sinun nimesi nyt on?"

Nyökkään. Laleth antoi sen nimen minulle. Sitä ennen olin pelkkä punapää, eikä kenenkään pitänyt koskaan tietää. Ei kenenkään muun kuin sen miehen.

"Sinä olet pukeutunut niin hienosti, voi taivas... Kuule. Meidän täytyy puhua. Tule mukaani."

"Kuka sinä olet?"

Naisen vihreät silmät suurenevat. Hetken hän tuijottaa maahan edessämme eikä sano mitään.

"Minä olen nainen, joka vihaa samaa miestä kuin sinäkin. Riittääkö se?"