Verta punaisempi

Luku 15: Harhakuva (Anareth)

Minun elämäni alkaa sinä päivänä, kun hän paljastuu. Se kuori, jonka alla siihen saakka piileskelin ja kuvittelin voivani elää pelkässä haavekuvassa, hajosi säpäleiksi. Hän myrkytti sen, hänen verensä syövytti sen päältäni ja paljasti sen, joka olin aina ollut. Vakava ja tavallinen perijä, josta tulisi Angvarin hallitsija ja jolla ei ole aikaa haaveilla maailmasta jonkun sellaisen kanssa, jota ei edes tunne.

Sillä niinhän se on. Minä en sittenkään tunne häntä laisinkaan. Hän on ollut kanssani läpi vaiheikkaimman ja myrskyisimmän lapsuuden, mutta hän ei koskaan sanonut sanaakaan itsestään, katseli vain minua ja hymyili. Jahtasi aurinkoaan.

Nyt hänen aurinkonsa on sammunut. Haluaisin ajatella, että se on hänen vikansa, tahtoisin syyttää häntä kaikesta, mutta tiedän, että tämä olisi tapahtunut yhtä kaikki. Tällainen minä olen. Minun tehtäväni tässä maailmassa on Angvarin perijänä toteuttaa esi-isien ennustus ja polttaa maailmasta kaikki musta veri. Se ei onnistu suutelemalla jotakuta sellaista, jonka veri polttaa ihoani vuotaessaan.

Petos pidetään hallitsijasuvussa, siitä ei kerrota kansalle. Iorin etsitään ja eliminoidaan asianmukaisesti. Sekä pää- että sivuhaara kuulustellaan läpi. Olen nähnyt, kuinka mustaan vereen erikoistuneet joukkomme ovat ottaneet Iorinin aikanaan tuoneen Lalethin haltuunsa. Punainen noita on täydellisen rauhallinen ja vastaa kysymyksiin hitaasti ja tarkasti artikuloiden. Hänen verensä on yhtä punaista kuin kaikki muukin hänessä. Minun tekisi mieli huutaa, että lakkaisivat kiusaamasta viattomia, ei tässä ole kyse mistään muusta kuin Iorinista. Hän piilotti meiltä kaikilta sen, mikä on. Hän valehteli ja valehteli. Kaikkein eniten minua satuttaa, että todella uskoin hänen pehmeisiin hymyihinsä ja helliin kosketuksiinsa.

Minua tietenkin kuulustellaan monta päivää. Jonkin ajan päästä huomaan, että olen jo irronnut itsestäni. Auringon lailla hohtelevasta kuorestani. Jäljellä on vain jotain kylmää ja haurasta, mutta sen kanssa minun on elettävä, se on nyt minä. Se, mitä minusta on jäljellä hänen petoksensa jälkeen.

Peiliin katseleminen kirvelee. Haavojeni hoitoon haetaan koulutettuja epähaltioita, joihin musta veri ei enää vaikuta. Silmä on pahin. Kipu on halkova ja väkivaltainen, se ei ole maallista tuskaa. Se on kipua suoraan esi-isiltä, muinaista raivoa, joka palaa silmässäni eikä jätä minua hetkeksikään. Nyt olomuotoani leimaa ikuisesti rakkaus olentoon, joka ei ollut minun otettavissani, joka oli pelkkä kaunis harhakuva.

Vietän päiväni velvollisuuksieni ja levon parissa. Moren pitää minulle seuraa, mutta ei sano mitään Iorinista. Hän on hyvin hienotunteinen, vaikka tiedän, ettei hän koskaan voinut sietää Iorinia. Hän on jo leppynyt siitä, että jätin hänet lumimyrskyyn. Hän huolehtii minusta kuin en olisi koskaan rikkonut häntä vastaan. Joskus huomaan ajattelevani, että hän on minulle enemmän veli kuin Iorin koskaan oli.

Makaan sänkyni kylmällä puolella, sillä, jolla Iorin usein nukkui. Siinä hän makasi, heräsi aamuun ja silitti hiuksiani. Pakeni ennen kuin palveluskunta saapui. En kykene makaamaan omalla paikallani, sillä näkisin vain hänen kasvonsa ja kuulisin hänen vaimean tuhinansa. Kuori palaisi, näkisin jälleen edessäni kaikki kauniit suunnitelmamme, paon vuorten taa. Kipeitä, kuolleita unelmia.

Moren tuo minulle ruokaa sänkyyn, mutta varoo koskemasta minuun, sillä haavani verestävät ja sattuvat edelleen. Moren pitää paksuja hanskoja varmuuden vuoksi.

"Odota", minä hengähdän, kun hän on menossa. "Jää..."

Surumielinen hymy käväisee miehen kasvoilla.

"Onko kaikki hyvin?"

"Minä..." Onko? Olisiko mikään enää koskaan todella hyvin?

Moren istuutuu tuolille sänkyni viereen ja kallistaa päätään.

"Voit kyllä puhua minulle, jos tahdot. Siitä on varmasti helpompaa kertoa minulle kuin jollekin viralliselle kuulustelijalle."

"Minä en..." Huokaisen. "Odota. Tämä vaatii hieman prosessointia."

En ole varma, tahdonko puhua nyt. Sanoilla on kyky vetää alemmas. Ne voivat johdatella minut ajatuksiin, jotka tahdon unohtaa iäksi. Entä, jos alan jälleen haaveilla, entä, jos kirotut mustuneet unelmat saavat minut omakseen? En voi palata sinne. En selviä siitä hengissä. Iorin ei ole sitä mitä kuvittelin. Mustaveriset kylvävät tuhoa ympärilleen.

"Minä en halua ohjailla sinua. Saat kertoa tai olla kertomatta. Ajattelin vain, että tahtoisit puhua nyt, kun siitä on jo kulunut vähän aikaa."

Hymyilen. Olen kiitollinen Morenin hienotunteisuudesta.

"Minä en tiennyt", parahdan. "En koskaan tiennyt..."

"Hän huijasi meitä kaikkia."

"Mutta minä..."

Minä koskin häneen. Olin hänen sisällään. Suutelin häntä ensimmäisenä aamulla.

"Me olimme niin läheisiä. Kasvoimme yhdessä. Kuvittelin, että minä olisin ollut se, jolle hän kertoisi."

"Olisitko muka reagoinut jotenkin muuten kuin nyt?"

Hätkähdän. Moren on oikeassa. Musta veri on mustaa verta joka tapauksessa. Tuijotan mustuneita siteitä käsivarsissani. En osaa enää sanoa, kirveleekö minua enemmän totuus hänen verestään vai se, että hän valehteli minulle kaiken aikaa.

"Hänet saalistetaan nyt ilman varoitusta, eikö niin?"

Moren huokaisee syvään. Hän nojaa eteenpäin ja haroo pörröistä valkeaa tukkaansa. Korut kiiltelevät aamuauringossa. Moren on aina rakastanut koruja.

"Niin. Ilmeisesti."

"Kerro vain. Ei sinun tarvitse minulta sellaista pitää. En enää jaksa salaisuuksia ja hyssyttelyä. Sano suoraan vaan."

"Hän on kasvanut Iondelissa ja kuuluu sukuun, joten teoriassa hänellä on oikeus suuriin oikeudenkäynteihin. Hänellä on laillinen oikeus puolustaa itseään ja kertoa tarinansa. Siitä tulisi hirvittävä sotku, johon pitäisi sotkea niin pää- kuin sivuhaarakin. Mutta..."

Traaginen mutta. Tiedän, mitä sen jälkeen tulee.

"Mutta sinä tiedät, miten tällaiset asiat hoidetaan täälläpäin. Iorin saalistetaan kaikessa hiljaisuudessa. Vasta, kun saastainen veri on palanut pois, kansalle voidaan ilmoittaa Iondelin Iorinin saaneen osuman mustasta verestä ja kuolleen saamiinsa vammoihin. Näin se menee. Hiljaisuus voittaa aina."

Värähdän. Kuvittelen, kuinka Iorinin punainen tukka leimuaa keskellä valkeaa metsää. Oksat raapivat hänen poskiaan, kun hän juoksee saalistajia pakoon. Hänet kaadetaan, kuristetaan takaa päin, jotta verta ei vahingossakaan pääse valumaan. Sitten seuraa tarkka palastelu, luiden talteenkeruu ja verenpoltto. Mustaveriset ovat kuin riistaa, jota metsästetään ruoaksi.

"Järkyttääkö se sinua?"

En kykene sanomaan mitään. Suussani maistuu sappi.

"Ota aikasi. Sinun ei tarvitse toipua tästä hetkessä."

"Mutta kun minä haluan."

Kuoreni pitää palaa tuhkaksi, aivan kuten kaiken väärän, saastaisen verenkin. Yritän koskea ruokaani, mutta juuri sillä hetkellä hovitiedottaja astelee sisään pitkä hopealla kirjattu viitta harteillaan. Silmät ovat suurenneet, suu raollaan.

"Teidän korkeutenne..."

Vaarallinen äänensävy. Moren nousee seisomaan, sormeilee miekkaa vyöllään.

"Huonoja uutisia."

Kohotan kulmiani. Koko kehoni on jännittynyt. Haavoja polttelee.

"Teidän vanhempanne ovat kuolleet."

Jotakin hajoaa. En ymmärrä huutavani ennen kuin Moren tulee vierelleni ja pitelee.