Verta punaisempi

Luku 12: Käenpoika (Iorin)

Elämme läpi lumisimman talven pitäen toisiamme kädestä. Yhteiset hetkemme muuttuvat hellemmiksi, katseemme syvenevät. Kukaan muu ei näe sitä, mutta joka kerta, kun varovainen hymy kiipeää hänen huulilleen, tiedän, että se on vain minulle suotu. Mitään ei suunnitella, mitään ei harkita, me paistattelemme päivästä toiseen toistemme lämmössä, ja se riittää.

Harjoittelemme miekkailua ja lähitaistelua kuten siihenkin saakka. Kaikki sujuu odotetusti, kunnes eräänä iltana puuta vuollessani viillän puukolla sormeen. Anareth ei ehdi nähdä mitään, nousen rauhassa ylös. Paniikki sykkii suonissani, minun on löydettävä Laleth ennen kuin mitään ehtii tapahtua. Huomenna meillä on viralliset harjoitukset, joita ottovanhempani seuraavat. Emme tarvitse enää opettajia, olemme tulleet taitaviksi omillamme. Ja vereni on yhä piinaavaan mustaa.

Lähden mitään sanomatta salista, Anareth seuraa minua kuin koira.

"Iorin? Mikä tuli?"

Nielaisen. Vedän syvään henkeä. Pitelen kättäni hihassa.

"Minun täytyy käydä ulkona."

"Hyvä on. Tulen mukaan. Missä haluat käydä?"

Pysäytän hänet lempeästi. Hänen kulmansa kaartuvat.

"Minun täytyy mennä yksin."

Anarethin suu aukeaa.

"Ole kiltti. Minä kerron sinulle myöhemmin."

"Iorin..." Hän lausuu nimeni sellaisella raskaudella, että säpsähdän. "Liittyykö tämä siihen, miksi lähdit?"

"Liittyy", löydän itseni kuiskaamassa.

Kertoisinko hänelle todella? Sisimmässäni tiedän vastauksen. En koskaan päästä Anarethia pois. Laleth voi haluta mitä tahansa, mutta rakkaimmastani en luovu, en, vaikka sillä poltettaisi kaikki musta veri maailmasta.

Olen kääntymässä, kun Anareth tarttuu minua ranteesta.

"Rakas", hän kuiskaa. Hän ei koskaan kutsu minua rakkaakseen, ellemme ole ehdottoman kaksin. "Pysythän turvassa?"

Räpyttelen kyyneleet silmäkulmistani. Hän, jolle en kerro mitään, joka varmasti kärsii hiljaisuudestani, ei sano mitään, vaan odottaa yhä kärsivällisesti. Nyökkään vastaukseksi. Hän vilkaisee ympärilleen, ei edes vartijoita lähettyvillä. Hän kumartuu painamaan nopean suukon huulilleni.

"Minä turvaan selustasi. Perääsi ei lähdetä. Viivytkö aamuun?"

"Aamuun vain."

"Sanon, että sinä menit nukkumaan."

"Selvä."

Hiljaisuus.

"Lupaathan tulla takaisin? Iorin?"

"Tämä ei ole mitään sellaista. Lupaan."

Otan hänen kämmenensä ja painan pienen suudelman sille. Hän katsoo minua pitkään, aivan kuin etsisi minusta merkkejä valheesta. Hän on miltei menettänyt minut jo kerran, enkä voi poistaa sitä pelkoa häneltä. Voin luvata vain rakkauteni. Sillä vaikka tekisin mitä, minä rakastan häntä, eikä se muutu, vaikka vereni vääntäisi minut kasaan.

Vedän hupun punaisen tukkani suojaksi ja suuntaan purevan kylmään yöhön. Iondelin eri rakennukset on rakennettu porrastaen, palatsi kaikkein korkeimmalle. Sivuhaaran rakennusten majesteettiset tornit erottuvat alempaa, kuljen tuttua rinnettä alas kuten aina tähänkin saakka. Mutta mikään ei ole enää samoin, sillä olen koskettanut sitä, jota rakastan, kuunnellut hänen tuhinaansa rintaani vasten. En voi enää pitää häntä poissa, leikkiä, että voisin vain juosta metsään ja unohtaa, mikä hän minulle on, unohtaa sen elämän, jonka kaikesta huolimatta sain.