Joleksi | Blind Channel fanfic

Luku 4

Aleksin POV:

Havahdun unestani, kun joku koputtaa oveen. Tunnen lämpimän kehon pääni alla. Tuon henkilön tuttu tuoksu kantautuu nenääni, ja nostan pääni samantien. Joel on kietonut toisen kätensä ympärilleni, olen näköjään nukahtanut tähän. Ei sillä että tässä olisi jotenkin huono olla, mutta tämä vain tuntuu oudolta. En osaa ajatella tätä pelkkänä ystävyytenä, joka tulisi satuttamaan minua.

Oveen koputetaan yhä useamman kerran. Nousen varovasti, sillä en halua herättää Joelia. Olin nukahtanut eiliset vaatteet päälle. Kävelen väsyneenä avaamaan huoneemme oven.

"Olli?" Sanon hieroen unihiekkaa silmistäni. "Joko te ootte heränny? Me lähetään aamupalan jälkeen Helsinkiin" Olli sanoo. "Joo- tai siis ei... Eikun melkein" soperran, enkä oikein itsekään ymmärrä mitä puhun. Ollin takaa huoneeseemme änkää Joonas, pitäen semmoista meteliä että varmasti naapurihuoneissakin herättiin.

...

"Kuinka pitkä matka vielä?" Niko kysyy Tommilta, joka ajaa autoa. "Ei kovin" hän vastaa. "Mun pitää päästä oksentaamaa" Joonas valittaa jostain perältä. En tiedä johtuuko se hänen eilisestä juomisesta, vai onko hänellä matkapahoinvointia. Tommi pysäköi auton, ja samassa Joonas juoksee jonnekin pusikkoon.

Olin melkein nukahtanut pitkän automatkan aikana, mutta häiriötekijöiden takia se ei ole onnistunut. Puhun nyt siis tästä apinalaumasta, joka on tungettu yhteen autoon. Silmäni tuntuvat erittäin raskailta, joten painan ne kiinni. Nojaan päälläni jonkun olkapäähän, mutta olen liian väsynyt välittääkseni, kuka tuo kyseinen henkilö on.

Joelin POV:

"Aleksi?" Toistan hänen nimeään pari kertaa. Hän ilmeisesti nukahti. Hän nojaa päällänsä olkapäähäni, joka saa perhosia vatsaani. En viitsi herättää toista, hän mahtaa olla hyvin väsynyt.

Olemme pian taas Helsingissä. Joutuisin kohta herättämään Aleksin, joka nojaa minua vasten. En millään haluaisi tehdä sitä, mutta kai se on pakko. Vaikka eihän mitään ole pakko tehdä, paitsi kuolla joskus. No nyt meni jo aika deepiksi.

"Aleksi" sanon, ja katson häntä. Hän availee silmiään. Hän katsoo minua hieman anteeksipyytävästi, mutta minusta hän näyttää vain suloiselta. "Anteeks, mä taisin nukahtaa" hän sanoo, ja hänen kasvoilleen nousee puna. "Ei se mitään" naurahdan.

...

Vedän matkalaukkuani perässäni, kävellessäni kämppääni kohti. Jään odottamaan hetkeksi ulos, sillä Santeri toisi autoni varmaan kohta. Hän ja muut crewin jäsenet siis tulivat autollani, ja me muut tulimme Tommin kyydissä.

Santerin tuotua autoni ja sen avaimet, laahustan kämppääni väsyneenä. Kaivan avaimet taskustani, ja tungen ne lukkoon. Astun kämppäni sisälle, ja potkin kengät jaloistani. Rojahdan sohvalle.

Minulla on tavallaan ikävä Aleksia. Haluan nähdä hänet. Haluan tuntea hänen kehon vasten omaani, se on varmaan paras tunne minkä olen koskaan tuntenut. Hetken mietin, jos soittaisin hänelle ja pyytäisin hänet luokseni vaikka yöksi. En kuitenkaan tee sitä, sillä hän mahtaa olla väsynyt, vaikka nukkuikin autossa.

___

Sanoja: 408

Joo sori tää luku on nyt semi lyhyt, mut katotaa jos saisin seuraavast pidemmän :)