Joleksi | Blind Channel fanfic

Luku 5

Aleksin POV:

Puhelimeni soi. En tiedä mitä kello on, heräsin juuri. Nappaan puhelimeni yöpöydältäni, ja vilkaisen kelloa. 11, nukuin sitten hieman pidempään. Joel soittaa minulle.

"Huomenta" sanon. "Huomenta, enkai mä herättäny" hän kysyy. "Ei et, tai siis joo. No mut oliks sul jotain asiaa?" Kysyn. "Anteeks, ja siis aattelin vaa et jos haluisit tulla mun luo" hän vastaa.

Joelin luo? Tottakai haluan mennä. Se vain että heräsin juuri, enkä varmaan kerkeä tekemään ulkonäölleni juurikaan mitään. Haluanhan näyttää kuitenkin hyvältä Joelin silmissä.

"Ale?" Havahdun hänen ääneen. "Joo, oon siellä puolen tunnin päästä" sanon. Kuulostin omasta mielestäni ehkä vähän liian innokkaalta, voi helvetti. "Joo, kiva" hän vastaa yhtä iloisen kuuloisena kuin minäkin. Hän on niin ihana.

Puhelun päätyttyä, tuijotan hetken valkoisia tylsiä seiniäni. Päätän kuitenkin nousta, sillä ei minulla koko päivää aikaa ole. Suunnistan suihkua kohti.

...

Saavuin juuri kerrostalon eteen, jossa Joel asuu. Näppäilen ovikoodin, ja kävelen sitten pari kerrosta ylös. Saavun Joelin kämpän oven kohdalle, ja koputan siihen. Hän avaa oven melkein heti, ja näyttää iloiselta. Hänellä on näköjään hyvä päivä.

"Moi" sanon hymyillen, sillä hänen hymy tarttui minuunkin. "Moi" hän sanoo ja päästää minut sisälle. Asetan kenkäni kenkätelineelle, ja kävelen sitten olohuoneeseen. "Oliks sul jo näi kova ikävä mua?" Naurahdan. "Saatto ollakin" hän sanoo hymyillen. En tiedä miksi, mutta punastun. Oliko hänellä oikeasti minua ikävä?

Joelin POV:

Huomaan, kuinka Aleksi punastuu. Hän yrittää peitellä sitä käsillään, mutta aika huonosti hän siinä näyttää onnistuvan. Naurahdan itsekseni, hän on söpö. En kehtaa huomauttaa häntä punastumisestaan, sillä hän varmastikin huomasi sen jo itsekin. En vain ymmärrä miksi hän punastui...

"Katotaanks jotain sarjaa?" Ehdotan, rikkoen pienen hiljaisuuden, joka oli aiemmin levinnyt olohuoneeseeni. "Joo, vaikka" hän sanoo, edelleen peitellen kasvojaan. Ei hän kyllä enää näytä punastuneelta, mutta mikäs siinä.

Nappaan kaukosäätimen käteeni, ja avaan netflixin. Selailen jotain sarjoja. "Käyks tää?" Kysyn, osoittaen johonkin sarjaan. Se vaikuttaa tylsältä, mutta niinhän ne kaikki aluksi. "Joo" hän vastaa.

...

Aleksi nojautuu hieman minua vasten, joka aktivoi taas perhoset vatsassani. Voisiko ne perhoset välillä ihan vain rauhoittua, kun Aleksi tekee jotain. Hän asettaa päänsä olkapäälleni, ja nojautuu minua vasten. Nojaan itsekin päälläni hänen päätään vasten. En pysty melkein keskittymään sarjan katseluun, sillä mielessäni pyörii vain Aleksi.

Olemme katsoneet sarjaa jo pari jaksoa, kunnes puhelimeni soi. En ole varma missä se on, joten etsin sitä hetken sohvalta. "Täs-" Aleksi aloittaa, ja katsoo sitten puhelimeni näyttöä. Hän ilmeisesti katsoi kuka minulle soittaa, enkä oikein osaa lukea hänen kasvojaan juuri nyt. "Kiitos" sanon, ja otan lopulta itse puhelimen käteeni.

Aleksin POV:

Tuijotan Joelin sinisiä silmiä. Mietin vain, kuka mahtaa olla "Mira<3". En itse tunne ketään Mira nimistä henkilöä, joten hänellä täytyy olla joku säätö. En keksi mitään muutakaan vaihtoehtoa. Niinpä tietenkin, Joelilla on säätö. En tietenkään kelpaa hänelle.

Joel katoaa makuuhuoneeseensa puhelin korvallaan. Kuulen vain jotain muminaa, josta en saa selvää. Mikä ihme on niin salaista, etten saa kuulla sitä? Tai tottakai ymmärrän, jos hänellä on jo joku. Mutta miksei hän puhu siitä meille, jätkille? Tai ainakaan minulle? Tietävätköhän muut tästä "Mirasta".

Nyt haluaisin vain lähteä kotiin, sillä tunnelma tuli ja meni. Jos katson edes Joelia, mieleeni muistuu vain Mira. Enkä halua ajatella enää Miraa, vaikka en saa häntä pois päästäni.

Joel saapuu takaisin pieni hymy kasvoillaan. En edes tiedä mikä ilmeeni on juuri nyt, sillä yritän hymyillä, mutta se ei oikein luonnistu. Hän istahtaa takaisin sohvalle, ja katsoo minua silmiin. "Jatketaanks me tätä" hän kysyy ja katsoo televisiota, jossa on pysäytetty tuo kyseinen sarja.

"Mä itseasiassa taidan lähtee jo" sanon hetken mietinnän jälkeen. Joel näyttää jokseekin yllättyneeltä, ja hämmentyneeltä samaan aikaan. Katson puhelimestani kelloa, se näyttää yhtä. "Nyt jo?" Hän kysyy ihmeissään. "Joo, muistin just et mun pitää hoitaa yks juttu" valehtelen, ja nousen ylös. "Aijaa, okei. No nähään huomenna treeniksellä" hän sanoo, kun olen jo poistunut eteiseen. Ainiin, huomenna olisi taas treenit.

Tungen kengät jalkoihini, ja poistun rappukäytävään. Minua itkettää, mutten kuitenkaa itke. En täällä. Enhän voi olla täysin varma siitä kuka tämä Mira on. Mutta kai hän olisi meille maininnut kyseistä henkilöstä, jos hän olisi joku tuttu.

Kävelen autolleni. Istun kuskin paikalle, ja tuijotan kauas tyhjyyteen. "VITTU" huudan yhtäkkiä, ja lyön pääni rattiin. Kipu jonka tunnen päässäni, ei edes tunnu juuri nyt missään. Haluaisin vain huutaa, tuntuu kuin en olisi riittävän hyvä. Joku ohikulkija katsoo minua kummasti, joka lisää vitutukseni tunnetta. Antakaa ihmisten purkaa tunteitaan rauhassa.

____

Sanoja: 709

Tän luvun piti tulla jo eilen, mut en ehtiny kirjottaa loppuun :/ mut täs tää ny on