Joleksi | Blind Channel fanfic

Luku 11

Joelin POV:

Saavuin juuri autollani kerrostalon eteen, jossa minä asun. Tässä kyseisessä kerrostalossa asuu myös Joonas, jonka luona Niko on ilmeisesti kylässä. Tuijotan hetken aikaa suoraan eteeni, Nikon autoa. Olen huomannut sen, että Nikon ja Joonaksen välillä on jotain muutakin kuin vain bromance. Jotain vahvempaa. Tunnen, kun silmäkulmastani valuu kyynel. En voi olla ajattelematta Aleksia ja sitä, kuinka voisin nytkin olla hänen kanssaan viettämässä aikaa. Mutta menin itse sotkemaan kaiken. Niin, sotkin kaiken. Satutin varmaan myös Aleksia, olen minäkin sitten yksi iso kusipää.

Käynnistän autoni uudelleen, ja lähden ajamaan sateisessa syyskelissä kohti Aleksin kämppää. En tiedä onko tämä nyt sitten virhe, mutta jokin sisälläni on varma siitä ettei tämä ole. En itseasiassa välitä mitä Aleksi tästä ajattelee, sillä en voi pitää näitä tunteita sisälläni. Olin se, jonka sydän on särjetty, joten menin särkemään miehen sydämen, ketä rakastan sydämeni pohjasta. Tiedän tehneeni väärin, enkä voisi antaa tätä anteeksi itselleni, jos Aleksikaan ei anna. Hän ansaitsee anteeksipyynnön, ja kaikkea paljon parempaa.

Kaarran autoni kerrostalon pihaan, jossa Aleksi asuu. Nousen autostani ulos nopeammin kuin tavallisesti, sillä en malta jäädä odottelemaan. Haluan nähädä Aleksin nyt. Haluan kertoa hänelle, mitä tunnen häntä kohtaan. Haluan pyytää anteeksi. Se nyt on edes vähintä mitä voisin tehdä.

Koputan tuon mustahiuksisen 177cm pitkän sinisilmäisen miehen asunnon oveen. Olipas se tarkka kuvaus... Sydämeni hakkaa juuri nyt ehkä lujempaa kuin pitäisi. Tai no, mistäs minä sen tiedän, että kuinka kovaa sen pitäisi sitten hakata? Mutta juuri nyt, se hakkaa ehkä vähän turhankin kovaa.

Kuluu kymmeniä sekunteja, enkä kuule kolaustakaan tuon kyseisen asunnon sisältä. Alan olemaan jo tosissaan huolissani. Hänen autonsa oli pihassa, joten todennäköisesti on hänkin. Minullahan on kyllä hänen taloonsa vara-avaimet, mutta en viitsi vain ängätä sisään. Vai pitäisikö minun? Mitä jos hän onkin satuttanut itseään?

"Aleksi?!" Huhuilen, koputtaen oveen. Odotan. Kuulen kolauksen, ja sitten askelien lähestyvän ulko-ovea. Sydämeni tykyttää aina vain yhä lujempaa, kun kuulen askeleiden lähestyvän. Pian ne pysähtyvät. Tuntuu, kuin sydämenikin olisi pysähtynyt, mutta se ei nyt taida kuitenkaan olla mahdollista, sillä en saanut mitään sydänkohtausta.

Kohtaan hieman turvonneet silmät, ja mustat sotkuiset hiukset, kun Aleksi avaa oven varovasti. Hän katsoo minua hieman säikähtäneenä, ja pyyhkii silmäkulmastaan valuvan kyyneleen. "Aleksi... Ootko sä kunnossa?" Kysyn hätäisenä. Mietin kuitenkin hetken kysymystäni, se on nyt aika tyhmä. Mitä minä luulen? Satutin häntä selvästi, ja kysyn vielä että onko hän kunnossa.

Aleksi pudistaa päätänsä hellästi, ja meinaa taas purskahtaa itkuun. Vain hänen katsominenkin saa silmäni kostumaan. Astun hänen asuntonsa sisälle, ja suljen oven perässäni. Otan tuon itseäni lyhyemmän mustahiuksisen halaukseen. Hän itkee siinä vasten olkapäätäni, ja tunnen kuinka olkapääni kostuu. Mutta en jaksa välittää siitä. Ainoa asia josta välitän juuri nyt, on se että saan olla ihmisen lähellä, ketä rakastan yli kaiken. Miksi minä ikinä edes halusin satuttaa ketään näin ihanaa olentoa? Tai ehkä en halunnut satuttaa, mutta sen kuitenkin tein.

"Anteeks" kuiskaan hänen korvansa juuressa. Tuntuu, kuin kivi olisi juuri vierähtänyt sydämeltäni. En edes tajunnut sen kiven olevan sydämelläni, mutta nyt sen vasta tajusin.

___

Sanoja: 488