VKook | Black Wolf

Luku 20

Treeni oli kovaa. Jiminin mukaan, jos Jungkook ei oppisi muuntautumaan ennen täysikuuta ja tottumaan sutena olemiseen, hän saattaisi seota täydellisesti täysikuuna. Jimin ei sitä todennut ääneen, mutta Jungkook tiesi, että hän muisti mitä silloin kujalla oli käynyt. Miten poika oli seonnut. Miten se sama paholainen, joka oli hänen unissaankin oli ottanut hänet täysin hallintaansa. Jungkook siis todellakin ymmärsi että oli tärkeää oppia hallitsemaan hänen sisällään olevaa sutta, mutta samaan aikaan häntä hirvitti se. Hän ei halunnut muuntautua sitten ollenkaan. Hän pelkäsi että se susi öisistä painajaisista palaisi oikeaan elämään niin kuin silloin kujalla.

Oli kulunut neljä päivää ensimmäisestä treenistä Jiminin kanssa, josta oli tullut hänen pääkouluttajansa. Tänä aamuna hopeatukka oli opettanut hänelle aluksi jousella ampumista, joka oli alkanut sujua jo ihan hyvin. He olivat pidentäneet ampumamatkaa 20 metriin ja Jimin oli kertonut neuvoja asentoon ja tähtäämiseen liittyen.

Tällä hetkellä Jimin opetti Jungkookille erilaisia taisteluliikkeitä heittoveitsien puhdistuksen ohella. Liikkeet olivat Jungkookille helppoja ja osa jo ennestään tuttuja kiitos taekwondon, mitä hän oli pienenä harrastanut. Nämä liikkeet kaipasivat lähinnä pientä hiomista ja uudet liikkeet onnistuivat viimeistään kolmannella yrittämällä. Kiitos myös Jungkookin aktiivisen salilla käynnin jo ennen tätä ihmissusi juttua, lihaksia löytyi riittävästi ja he pystyivät tekemään pitkiäkin kuntotreenejä.

"Olet todellinen luonnonlahjakkuus. Kuinka kauan oikein harrastit taekwondoa?" Jimin kysyi uteliaana Jungkookilta hänen toistaessaan potkusarjaa yhä uudelleen ja uudelleen.

"5 vuotta, kunnes kyllästyin ja kaipasin vaihtelua. Tykkäsin harrastaa paljon eri lajeja, vaikka vanhempani toivoivat minun keskittyvän vain yhteen lajiin ja loistavan siinä", hän vastasi ja keskittyi pitämään tasapainoaan yllä. Isä oli raivonnut hänelle tuntikausia pojan kerrottua haluavansa lopettaa taekwondon. Jungkook oli erittäin kilpailunhaluinen ja vihasi hävitä, mutta hänestä oli tuntunut ettei aikaa enää jäänyt muulle kuin kisailulle ja koululle. Ajatus isää paiskimassa kirjoja alas hyllyltä puistatti häntä ja sai epämukavan olon.

"Entäs sinä?"

Jimin nosti katseensa kädessään lepäävästä veitsestä Jungkookiin. "Noin 6 vuotta."

"Pakottivatko sinun vanhempasi sinut jatkamaan sitä vaiko ihan omasta tahdosta?" Kysymys oli tarkoitettu vitsinä, tunnelman keventäjänä, mutta Jungkookin harmiksi Jiminin kasvoille tuntui ilmestyvän varjo ja hän taas laski katseensa veitseen alkaen kiillottaa sitä jälleen.

"Eivät. He olivat maailman parhaimmat vanhemmat, joista lapset voivat vain unelmoida", hän totesi haikeasti hymyillen, kuin suuri määrä muistoja kulkisi hänen mielessään.

"Olivat", Jungkook sanoi hiljaa ja oli jo kertomassa osanotot, mutta Jimin ehti ensin avaamaan suunsa:

"He eivät ole kuolleet, mutta minulle tavallaan ovat. En ole nähnyt heitä 12 vuoteen, jotta Mortem ei saisi tietää heistä", mies selitti synkästi hiussuortuva pudoten silmien eteen. Jungkook lopetti potkusarjan oitis järkyttyneenä. 12 vuoteen. Minkälaista piinaa Mortem oikein aiheutti heille ja oli jo aiheuttanut? Tämä oli aivan kamalaa, vaikka he olivat päässeet pois sieltä he silti joutuivat edelleen kärsimään. Miten he jaksoivat edes enää yrittää, miten Jimin oli onnistunut pysymään oikein erossa vanhemmistaan?

"Olen pahoillani", Jungkook pystyi toteamaan apeana kuultuaan sen kaiken. Jimin nyökkäsi vastaukseksi. "Joudut luultavasti itsekin lopettamaan yhteydenpidot vanhempiisi, kun sinun jokaista liikettäsi aletaan tarkkailla yleisissä paikoissa."

"Olen pysynyt heistä nyt jo erossa pitkiä aikoja. Pystyn olemaan jatkossakin", poika vastasi ja oli jo aloittamassa uutta sarjaa. Hänen vanhempansa olivat varsinaisia riesoja, jotka kieltäytyivät tukemasta häntä. Saisivat luvan painua vittuun hänen elämästään. Jungkook ei kuitenkaan halunnut heidän tietenkään kuolevan, joten hän aikoi noudattaa Jiminin neuvoa ja lopettaa ne vähäisetkin yhteydenpidot heidin.