Unohdettu//Voldemortin tytär

8.

Joulu meni ohi nopeaa ja tuttu arki palasi takaisin kuvioihin. Isäni antama lahja tuli usein mieleeni ja pystyin päättelemään lahjasta ainakin sen, että hän oli velho ja elossa. En silti voinut ymmärtää, miksi hän lähetti minulle joululahjan, muttei voinut tavata minua jossain.

Eräänä lämpimänä kevätaamuna kävelin kohti taikuuden historian luokkaa, toivoen voivani tappaa jokaisen vastaantulijan, sillä historia oli vain niin kamalan tylsä aine.
Samassa Draco käveli jostain luokseni:

"Hei Bella! Miten sinun joulusi meni?"
hän kysyi ja olin juuri vastaamassa, kun hän kiinnitti huomionsa kaulaani ja siinä roikkuvaan käärmekoruun, jonka olin saanut jouluna niinsanotulta isältäni.

"Upea koru! Mistä olet saanut sen?"
hän kysyi ihailevalla äänellä.

"Isältäni."
vastasin.

Draco katsoi lumoutuneena koruani, enkä voinut olla kysymättä häneltä, oliko koru jotenkin ihmeellinen.

"Se on hyvin vanha. En ole koskaan nähnyt mitään tuollaista, vaikka isällä on kaikenlaisia tavaroita ja koruja."
Draco vastasi.

Katsoin häntä hetken ja kysyin sitten empien:
"Isä kirjoitti korun vieressä olevaan lappuun, että käytä erityistä taitoasi hyvin. Mutta mitä se tarkoittaa?"

"Ehkä hän puhui kärmeskielestä? Mutta eikai se voi olla totta, viimeisin sen puhuja oli pimeyden lordi."
Draco vastasi mietteliäänä ja katsoi minua hyvin pitkään.

"Okei. Kiitos Draco" sanoin ja hymyilin! hänelle.

Draco hymyili takaisin ja kun puhuimme yhdessä koko taikuuden historian tunnin, ei se edes ollut niin kamalaa.

Tunnin jälkeen kävelin yksin ulos Tylypahkan nurmille ja yritin etsiä käärmeitä, vaikka tiesin niiden vielä nukkuvan talviunta.
Kävelin ulkona varmaan kaksi tuntia, ennenkuin löysin nukkuvan käärmeen kalliokolosta.

"Ymmärrätkö minua?"
Kysyin nukkuvalta käärmeeltä.

Se nosti hitaasti päätään ja katsoi minua suoraan silmiin mustilla, käärmemäisillä silmillään.

"Ymmärrän. Sinä herätit minut, ihminen"
Käärme vastasi sihisevällä äänellään.

Katsoin hämmästyneenä käärmettä ja sanoin ensimmäistä kertaa elämässäni:
"Anteeksi."

Käärme katsoi minua pistävästi ja laski päänsä takaisin maahan sanoen:

"En ole koskaan tavannut ihmistä, joka osaisi puhua meidän kieltämme. Vanhemmat käärmeet ovat kertoneet eräästä pojasta- Tom Valderosta, joka osasi myös puhua meidän kieltämme. Kenties tunnet hänet?"

"En"

Käärme katsoi minua hetken ja kiemurteli sitten irtokiven taakse.

"Hei odota vielä hetki! Tiedätkö jotain Viisasten kivestä?"

Käärme kiemurteli takaisin ja katsoi minua epäilevästi.

"Tiedän ja kuulen kaikenlaista. Näin kuinka se karvainen mies toi jotain sille luihulle, mustatukkaiselle miehelle. He puhuivat, että kivi pitäisi piilottaa kouluun ja että opettajien pitäisi tehdä erilaisia esteitä matkan varrelle kiven luo."

"Luuletko, että joku haluaisi varastaa sen?"
Kysyin tietäen jo vastauksen.

"Se joka haluaa elää ikuisesti. Se joka osaa puhua käärmeille, kuten sinä, se joka menetti kaikki voimansa 11 vuotta sitten. Meidän mestarimme"
Käärme sanoi ja siirtyi sisälle luolaan, lopettaen keskustelumme.

Voldemort aikoi varastaa kiven ja nuo typerät uhkanrohkeat Rohkelikot yrittivät estää häntä.
Vaikken pitänyt heistä lainkaan, en voinut vain antaa heidän kuolla noin vain ennen luppukokeita. Hermione istui edessäni historian tunneilla ja jos hän kuolisi, en voisi luntata häneltä vastauksia ja reputtaisin kokeen.
Minun piti siis vain tulla heidän perässään ja auttaa heitä saamaan tuo kivi ennen Voldemortia.
"Helppoa?" varmaan, ajattelin.