Unohdettu//Voldemortin tytär

12.

Katsoin tylsistyneenä ulos orpokodin ikkunasta. Vuosi Tylypahkassa oli saanut minut suunnilleen unohtamaan kuinka tylsää täällä oli.
Taikuuden tekeminen oli kielletty lukuvuoden ulkopuolella, joten en pystynyt edes taikomaan mitään. Ainut valonpilkku kesässäni oli Dracon lupaus:

Hän oli luvannut minulle, että saisin kutsun heille ja niin toden totta tapahtui:
elokuussa, pari viikkoa ennen koulun alkua sain kirjeen hänen äidiltään, joka kertoi että saisin mielellään tulla heille viikoksi ja että lähtisimme heiltä yhdessä Tylypahkaan. En orpokodin sääntöjen mukaan saisi poistua sieltä, mutta ihan niinkuin minua olisi koskaan kiinnostaneet mitkään säännöt.

Niinpä sateisena heinäkuun iltana pakkasin vähäiset tavarani laukkuun ja karkasin ulos orpokodista. Se oli yllättävän helppoa: hiljainen hiivintä läpi kolkkojen käytävien ja johtajattaren puisen oven takana ekstra hiljaa- pian olin jo ulkona.

Draco kertoi tulevansa minua vastaan tutulle King's Crossin asemalle ja kävelin laukkua raahaten apaattisesti kohti lähenevää kaunista rautatieasemaa.

Ei kauaa, kun näin jo Dracon melkein valkoiset hiukset ihmisväkimäärän keskeltä.

"Bella!" Draco huudahti nähdessään minut ja tunsin hymyn kohoavan kasvoilleni ensimmäistä kertaa koko kesänä.

"Pakko sanoa, että erotut tukallasi ihan hyvin tästä joukosta" Sanoin katsellen kaikkia jästejä ympärillämme.

"Vertailitko sinä juuri minua näihin saastaisiin jästeihin?" Draco kysyi mukamas loukkaantuneena.
"Tule, äiti odottaa meitä tuolla, niin voimme ilmiintyä"

Dracon äiti muistutti hieman Dracoa, sillä hänellä oli vaalea tukka, josta tuli mustia raitoja. Silmääni pisti myös hänen ylpeän näköisensä olemus.

"Arabella, ihanaa tavata sinut vihdoin! Draco on puhunut sinusta niin paljon." Dracon äiti sanoi iloisena ja halasi minua.

Menin hieman hämilleni, sillä vihasin kaikenlaisia kontakteja ihmisiin enkä todellakaan ollut halausihmisiä.

"Sinut myös, rouva Malfoy"
vastasin kohteliaasti ja vetäydyin irti halauksesta.

"Kutsu minua ihan vain Narcissaksi" Dracon äiti sanoi ja jatkoi:
"Ottakaa molemmat käsistäni kiinni niin ilmiinnymme meille"

Sama tuttu puristava tunne tuli ympärilleni ja pian olimme vihdoin Dracon luona.
Heidän kotinsa oli isoimman ja hienoimman näköinen kartano, minkä olin ikinä nähnyt.
Se oli synkkä, täynnä tummia ikkunoita ja teräviä torneja, juuri sellainen kuin haaveilin kotini joskus olevan.

"Tule Bella!" Draco huudahti. Hän ja Narcissa olivat menneet jo edeltä, kun olin pysähtynyt tuijottamaan tuota kunniaa herättävää rakennusta.

Kun olimme astuneet sisään, kutsui Narcissa minut syömään ja näin ensimmäistä kertaa Dracon isän.
Hänellä oli pitkä vaalea tukka, ihan niinkuin kaikkien orpokodin jästien barbeilla. Sen lisäksi hänellä oli pitkä hopeinen kävelysauva luultavasti taikasauvanaan ja nuo pistävän siniset silmät, jotka katsoivat minua hyvin mietteliäänä.

"Lucius Malfoy" sanoi hän ja kätteli minua viileällä kädellään.

"Arabella Addams" vastasin ja kättelin häntä takaisin vielä kylmemmällä kädelläni.

Kun asetuimme ruokapöytään istumaan, toivat kotitontut meille ruokaa ja aavistelin Dracon isän sanovan minulle jotain, sillä olin hyvä arvaamaan milloin ihmiset halusivat puhua minulle ja viedä minun aikaani.

"Mistä sinun perheesi tulee?" Hän kysyi minulta, varmaan tarkoittaen olinko puhdasverinen ja saisinko pysyä heidän kartanossaan.

"En tiedä ketkä vanhempani ovat" Vastasin, kun en pystynyt oikein valehtelemaankaan.

Lopun päivällisen ajan Draco tykkäsi kertoa huispauksesta, Lucius arvovaltaisesta työstään ministeriössä ja Narcissa Dracosta pienenä. Itse keskityin enemmän kuuntelemiseen ja syömiseen, sillä tämä keitto oli parhainta ruokaa mitä olin koko kesänä saanut syödä.

Olimme juuri lopettelemassa syömistä, kun huomasin käärmeeni Asmodeuksen, jonka olin ottanut lemmikikseni, karanneen laukustani ja nyt liukertelemassa lattialla, epäilyttävästi suoraan kohti Luciuksen tuolin alustaa.

Sitten kaikki tuntui tapahtuvan samanaikaisesti:
Dracon isä, joka tarttui sauvaansa valmiina murskaamaan Asmodeuksen, Dracon, joka katsoi tapahtumaa iloisena ja Narcissan joka näytti pelkäävän suloista lemmikki käärmettäni.

"Älä! Ei Asmodeus tee mitään, sillä on varmaan vain nälkä" sanoin Luciukselle nopeaa ja nostin käärmeen syliini.

"Etkö olisi voinut odottaa vielä hetkeä?"
Kysyin harmistuneena.

"Etkai häpeä kykyäsi puhua meille Arabella? Ja sitä paitsi minulla on nälkä, miten täältä pääsee ulos." hän sihisi.

"Tule sitten" Sanoin turhautuneena ja kävelin käärme sylissäni oville joista olimme hetki sitten tulleet sisälle.

Kun olin päästänyt Asmodeuksen ulos, menin takaisin ruokailusaliin, jossa kohtasin Malfoyt. He näyttivät tyrmistyneiltä ja pian Lucius otti hommat hanskaansa:
"Draco, mikset sinä käy näyttämässä neiti Addamsille, mihin hän voi laittaa tavaransa"

Draco katsoi minua nopeaa ja lähdin seuraamaan häntä pitkin kartanon pitkiä hämyisiä käytäviä.

"Luulenpa että olet aika toivottu vieras meille tästä lähtien Bella"
Draco sanoi katsellen käytävien portetteja vakavan näköisistä esi-isistään.

Katsoin Dracoa hämmentyneenä:
"Miten niin?"

"Luuletko, että isä antaisi olla, ennenkuin saa selville, miten sinä pystyt puhua käärmeille ja liittyvätkö sinun vanhempiesi taustat siihen?"

Draco oli kyllä oikeassa, sillä Lucius Malfoy ei vaikuttunut henkilöltä, joka antaisi periksi, ennekuin saisi haluamansa.

En vain ollut varma siitä, että halusinko minä välttämättä tietää totuutta, varsinkaan että kaikki tietäisivät sen.