Unohdettu//Voldemortin tytär

18.

Hermionen murhayrityksellä oli ollut isompia vaikutuksia kuin olin voinut aavistaa.
Kenen muunkaan, kuin Lucius Malfoyn johtoryhmä oli onnistunut erottamaan Dumbledoren, sillä hän ei ollut onnistunut estämään hyökkäyksiä.

He olivat laittaneet Tylypahkan tilustenvartijan Hagridin vankilaan, josta olin hieman pahoillani, sillä hän oli ollut aina hyvin mukava minulle.

Dumbledoren lähdettyä pelko oli yltynyt entistä hurjemmaksi oppilaiden joukossa.
Ainoat, jotka eivät vaikuttaneet lamaantuneilta olivat minä ja Draco.
Draco vaikutti oikeastaan ylpeältä, kun hän tepasteli pitkin koulun käytäviä selkä suorassa.

"Minä arvasin kauan sitten, että juuri minun isäni hoitaisi Dumbledoren pois."
hän kertoi minulle vaivautumatta edes madaltamaan ääntään.

Itse odotin sopivaa hetkeä kaapata Ginny Weasley Salaisuuksien kammioon.
Se oli yllättävän vaikeaa, sillä meidän liikkumistamme oli rajoitettu runsaasti.

Kuitenkin juuri tämä ilta vaikutti sopivalta.
Olin seurannut Ginnyä jo hetken aikaa ja pian näin hänet edessäni kävelemässä hyvin apean näköisenä.
Hetken tunsin pientä huonoa omatuntoa tulevasta, mutta yritin unohtaa sen.

"Komennu!"

Näin miten Ginny muuttui oudon apaattiseksi ja sitten aloin antamaan hänelle käskyjä.

Laitoin hänet kirjoittamaan tappamieni kanojen verellä seinään:

HÄNEN LUURANKONSA MAKAA IKUISESTI KAMMIOSSA.

Sen jälkeen johdatin hänet Salaisuuksien kammioon.

Kun astuin sisään kammioon huomasin, ettemme olleet yksin vaan Salazar Luihuisen patsaan edessä seisoi pitkä tumma poika selkä pois päin minusta.

Astuin varovaisesti lähemmäs häntä ja pian hän kääntyi kohti minua:

"Arabella!"
Hän huudahti ja lähti kävelemään kohti minua.

Katsoin häntä tarkkaan huomaten miten hänen silmänsä olivat samanlaiset vihreät ja kylmät kuin minulla.
Sen lisäksi hänellä oli samanlainen tummanruskea tukka kuin minulla.
Minulla ei kuitenkaan ollut mitään hajua kuka hän oli, sillä hän oli näytti vain noin 17-18-vuotialta eikä hän siten voinut olla minun isäni.

"Väärä arvaus" hän sanoi ja katsoi minua pitkään, mutta olin huomaavanani hieman uteliasuutta hänen katseessaan.

"Oletko sinä sitten minun isäni?"
Töksäytin yhtäkkiä hänelle ja näin miten hänen suupieleensä ilmestyi pieni hymyntapainen kun hän nyökkäsi.

Sen enempää ajattelematta syöksyin halaamaan häntä ja tunsin miten hän jäykistyi yhtäkkisestä liikkeestäni.
Isä taputti minua vaivaantuneesti päälaelle ja työnsi sitten minut kauemmaksi itsestään.

"Miksi sinä näytät tuolta tai siis noin nuorelta?" Kysyin uteliaasti.

"Koska olen muisto. Säilyin tuossa päiväkirjassa viisikymmentä vuotta."

Nyt tajusin.
Samassa huomioni kiinnittyi Ginnyyn joka nyt makasi maassa näyttäen elottomalta.

"Mitä hänelle tapahtuu?"
Kysyin hieman huolissani isältä.

"Se on minun suunnitelmani loppuhuipennus. Hän on pian valuttanut tarpeeksi elämäänsä tuohon päiväkirjaan, josta minä saan sen itselleni. Pian olen taas tarpeeksi vahva hallitsemaan velhomaailmaa."

Minulle tuli outo tunne, kun hän puhui suunnitelmastamme ja velhomaailman valtaamisesta niin kuin hän tekisi sen yksin, unohtaen minut kokonaan.

Aioin juuri kysyä jatkosuunnitelmaamme, kun isä hiljensi minut.
Kuulin kenen muunkaan, kuin typerän Potterin äänen aika läheltä Kammiota.

Isä katsoi minua ja sanoi:
"Sinun täytyy nyt lähtä, Potter ei saa nähdä sinua"

"Ei, meidän piti yhdessä toteuttaa tämä suunnitelma loppuun asti ja vallata velhomaailma!"
Huudahdin pelon vallatessa minut.
Ei isä voinut hylätä minua taas näin vain, ihan niinkuin minulla ei ollut mitään arvoa hänelle.

"Typerä tyttö, mene nyt!"

Näin miten hänen sauvastaan lähtenyt loitsu osui minuun yhäkkiä enkä ehtinyt puolustautua.
Suljin silmäni ja kun avasin ne, olin omassa huoneessani Luihuisten oleskelutuvassa.

...

Kaikki tuntui menevän niinkuin unessa. Dumbledore julisti tupamestaruuden, mutta en kuullut, kuka sen voitti.
McGarmiwa ilmoitti kaikkien kokeiden olevan peruttu, mutta en tuntenut mitään iloa.
Jokainen onnitteli Potteria ja hänen ystäviään, kuinka hän pelasti Tylypahkan, mutta minä en tuntenut vitutusta.
Isäni suunnitelma meni pieleen ja hän oli vieläkin jossain, mutta oloni ei ollut surullinen.

Oikeastaan en tuntenut mitään, oloni oli niin tyhjä ja petetty.
12 vuotta odotin isäni paluuta ja kun viimein tapasin hänet, heitti hän minut pois niinkuin ilmaa saadakseen kohdata Potterin kahdestaan ilman minua.
Ehkä tämä oli minun kohtaloni.
Olla aina turha ja unohdettu.