Unohdettu//Voldemortin tytär

19.

"Ota se mielummin tähän näin"
Draco näytti kädellään, kuinka ottaisin tupakan paremmin otteeseeni.

Olin vähän huono siinä, myönnetään, mutta edistyin kokoajan.
Enkä polttanut koko aja, vain silloin kun tunsin todella tarvitsevani sitä ja se hetki oli nyt. Samassa kuulimme jonkun askeleiden tulevan kohti meitä. Se oli Lucius Malfoy, Dracon isä.

Draco piilotti tumppinsa maahan, mutta minä en vaivautunut piilottamaan sitä mihinkään, miksi olisin.

Dracon isä nyrpisti nenäänsä tupakan hajusta ja loi minuun paheksuvan katseen, mutta minua ei oikeastaan kiinnostanut.
Olin satavarma, että hänkin oli tehnyt vaikka mitä tuhmaa kavereidensa kanssa nuorena...

"Me lähdemme huomenna aamulla huispauksen MM-kilpailuihin Skotlantiin.
Sinäkin olet tervetullut, neiti Addams, joten pakkaa ajoissa."

Kiitin Dracon isää kohteliaasti ja näin miten Dracon koko olemus muuttui hetkessä iloiseksi.

"Ajattele Bella, kaikki huispauksen tähdet ovat siellä! Myös Viktor Krum!"

"Toivottavasti muutkin luihuisen huispausjoukkueesta pääsevät paikalle katsomaan, miten huispausta kuuluu oikeasti pelata. Ne luupäät voisivat oppia sieltä vaikka ja mitä, alkaen lentämisestä."
Vastasin ärsyyntyneenä.

Draco katsoi minua huvittuneena, mutta minä olin aivan tosissani.
Rohkelikko oli voittanut viime vuoden huispausmestaruuden kolmatta kertaa peräjälkeen ja se alkoi vituttaa minua jo kunnolla. Mielestäni Marcus piti samoja pelaajia joukkueessa vain kokonsa ja väkivaltansa vuoksi, ei sen että he olivat nokkelia tai nopeita pelaajia.
Sen lisäksi hän ei ollut hyväksynyt ketään tyttöä joukkueeseen minun jälkeeni,
vaikka olin varma, että he olisivat olleet parempia kuin suurin osa hänen valitsemista pojista.

"Sinä voit hakea huispauskapteeniksi sen jälkeen, kun hän valmistuu. Viimeistään sitten me olemme taas ylivoimaisia."
Draco lohdutti minua ja hymyilin hänelle hieman takaisin.

...

Katselin hieman hämmentyneenä ympärilleni. Olimme juuri päässeet porttiavaimella niitylle, jossa huispauksen MM-kisat pidettäisiin. Niitty jatkui silmänkantamattomiin ja se oli täynnä iloisia juhlivia ihmisiä.
Lucius napautti sauvaansa ja samassa hieno, mutta pieni teltta laskeutui eteemme.

"Tule Bella, yllätyt varmasti!"
Draco sanoi ja veti minut perässään telttaan.

Teltta oli iso, varmaan Luihuisten tuvan kokoinen ja sieltä löytyi kaikki, mitä ihminen tarvitsisi elääkseen.

Katsoin telttaa hyväksyvästi ja olin juuri kysymässä Dracolta mihin huoneeseen voisin mennä, kun ohitsekulkevat fanit keskeyttivät lauseeni.

Miten ei yhtä lausetta pystynyt sanomaan, ennenkuin joku jo keskeytti minut?
Puhalsin ärtyneenä hengitykseni ulos ja aloin laskea hiljaa numeroita yhdestä sataan. Minä en enää räjähtäisi kenellekään, minä en enää tuntisi mitään.

Aivan niinkuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi hallittavaa olin huomannut miten silmäni muuttuivat hieman punaisiksi kun ärsyynnyin. Luulin sen olevan jo ohi, sillä niin oli käynyt viimeksi monta vuotta sitten orpokodissa. Niinpä jos en itse paljastanut tunteitani niin silmäni tekivät sen. Se sai minut ironista kyllä ärsyyntymään vielä enemmän. Puristin käteni nyrkkiin ja jatkoin päässäni laskemista. 55, 56, 57...

"Neiti Addams, me lähdemme nyt paikallemme stadionille. Tuletko mukaan?"
Lucius Malfoy keskeytti minut epäröivällä äänellään vaistoten mielialani.

"Joo" Vastasin lyhyesti ja lähdin seuraamaan Malfoyn perhettä kohti paikkaamme.
Jopa Dracon isä, joka muuten niin paljon tykkäsi näyttää auktoriteettiään muille, suhtautui minuun nykyään varauksella.
Arvelin sen johtuvan isästäni- hän kai luuli minun olevan samanlainen sydämetön monsteri kuin hänkin oli.

Olin kuitenkin surrut koko kolmannen vuoden isäni perään ja nyt jälkeenpäin ajateltuna se tuntui ainoastaan nololta.
Nyt minua ei enää kiinnostanut, en enää halunnut tuntea mitään. Oikeastaan minä en omistanut enää tunteita. Tai ainakin niin minä halusin uskotella itselleni.

Huispaus turnaus oli juuri loppunut ja me olimme voittaneet täpärästi Bulgarian. Vaikka muut englantilaiset fanit juhlivat riemukkaasti olivat Lucius ja Narcissa näyttäneet jäätävän hermostuneilta.

Heti, kun olimme päässeet ulos stadionilta käskivät he meidät takaisin telttaan ja pysymään siellä vaikka mikä tulisi.
Se oli ehkä surkein kehotus ja peittely ikinä, anteeksi vain. Tietenkään Draco ei näyttänyt aistivan mitään outoa- parka oli niin hyväuskoinen, kun oli kyse hänen vanhemmistaan.

Joka tapauksessa istuimme teltassa Dracon kanssa ja pelasimme pokeria korteilla, kun ulkoa alkoi kuulua mekkalaa.

"Mitä ihmettä siellä tapahtuu?"
Draco kysyi ihmeissään ja meni teltan ovelle.

Ulkona vallitsi täysi kaaos: Vaikka siellä olikin pimeää näkyi selvästi miten ihmiset juoksivat kirkuen pakoon velhoja, jotka olivat pukeutuneet täysin mustiin. Heillä oli huppu päässä ja naamiot kasvoilla, eikä heitä pystynyt tunnistamaan lainkaan.
Siitä huolimatta minulla oli ikävä kutina siitä, ketä he saattaisivat olla ja kaikki he liitttyivät henkilöön, joka sattumoisin oli minun isäni.

"Kuolonsyöjät Bella, meidän pitää lähteä täältä!"
Draco huudahti ja yritti vetää minua mukaan ihmisjoukon keskelle.

"Eivätkö sinun vanhempasi käskeneet meitä pysymään teltassa? Sitä paitsi minä luulen heidän olevan noiden maskien takana. Eivät kai he meille mitään tee?"

"Isä ja äiti eivät vain ole ainoita Kuolonsyöjiä, enkä usko heidän tutkivan meitä tarkemmin ennen kuin he tuhoavat meidät. Mennään Arabella!"

Draco oli oikeassa tällä kertaa ja niin me survouduimme väkijoukon keskelle kohti turvallisempaa paikkaa. Takanamme näin, miten kuolonsyöjät olivat loitsineet osan ihmisistä roikkumaan ja sätkimään ilmaan pää alaspäin, paljastaen heistä aivan liikaa ihoa.

Pian väkijoukko oli jo hieman hajaantunut ja me Dracon kanssa menimme hieman syrjemmälle alueelle törmäten keneen muihin kuin Potteriin ja hänen ystäviinsä.
Heistä Weasley oli nurin maassa valittaen jaloistaan.

"Eikö teidän kannattaisi siirtyä hieman kauemmaksi? Ettekai tahdo että he löytävät tuon?"
Draco kysyi tarkoittaen Grangeria. "Mitä tuokin tarkoittaa?" Granger kysyi uhitellen.

"Ne jahtaa jästejä Granger. En tiennyt että sinäkin haluat esitellä pöksyjäsi muille"

"Hermione on noita." Potter sähähti meille.

"Miten vain Potter tahtoo" sanoin kyllästyneellä äänellä. "Mutta jos luulet etteivät ne tunnista kuraveristä niin pysykää vain aloillanne"

Weasley oli käymässä kimppuuni, kun kova pamaus keskeytti meidät.
Potter ystävineen päätti jatkaa matkaansa kuunnellen kerrankin viisaampia ja me jäimme Dracon kanssa kahden.

"Onkohan tämäkin minun isäni tekoja?"
Kysyin hiljaa Dracolta.

"En tiedä Bella. Mutta mitä se mitä sinun isäsi tekee ei liity mitenkään sinuun. Minä tiedän että sinä että sinä et ole niinkuin isäsi ja sinun pitäisi muistaa se myös"

En vastannut mitään takaisin Dracolle, ei minun tarvinnut. Kiedoin käteni hänen lämpimän ja turvallisen vartalon ympärille hänen halatessa minua takaisin. Seisoimme siinä ihan hiljaa odottaen pakokauhun loppumista.

Illan pimentyessä taivaalle ilmestyi merkki, jonka minäkin tunsin: vihreä pääkallo, jonka suusta syöksyi käärme. Pimeän piirto.
Isäni merkki.

En tuntenut surua tai ärsytystä siitä, ettei hän ollut kertonut minulle suunnitelmastaan tai siitä että hän oli takaisin. Olinhan harjoitellut jo yli vuoden näiden asioiden käsittelemistä.
Toivoin vain ettei kukaan saisi koskaan selville synkimpää salaisuuttani. Sitä että minä olin hänen tyttärensä.