Unohdettu//Voldemortin tytär

10.

Heräsin aamulla siihen Luihuisten riemuun, että Rohkelikolta oli vähennetty 150 tupapistettä. Draco käveli ylpeänä pitkin tupaa ja kertoi mielellään tarinaansa, jossa hän oli löytänyt Potterin kavereineen Hagridin mökistä ulkonaliikkumiskiellon aikaan, sekä kertonut tästä McGarmiwalle.
Vaikka meiltäkin oli lähtenyt 20 pistettä, ei se ollut verrattavissa Rohkelikkoon.

Illalla Draco oli mennyt jälki-istuntoon, joka oli ollut Kielletyssä metsässä Hagridin johdolla.
Hän kertoi minulle, miten hän oli joutunut Potterin pariksi ja miten he olivat törmänneet olioon, joka joi yksisarvisen verta.

"Se on pahinta mitä voi tehdä, Bella. Tappaa joku niin viaton eläin"
Draco kertoi minulle.

Aika tuntui vain hujahtavan ohi ja pian melkein meidän kaikki kokeet olivat ohi ja kesäloma oli jo ihan nurkan takana.
Muut odottivat sitä, mutta minä en. Joutuisin taas viettämään yhden tylsän kesän kylmässä pienessä orpokodin huoneessani.
Tavallaan toivoin esimerkiksi Dracon kutsuvan minut heille kylään, sillä olimmehan me ihan hyviä ystäviä ja olin kuullut ihmisten puhuvan, että hyvät ystävät tekivät niin.
Toisaalta Draco oli rikkaasta perheestä-toisinkuin minä, hänellä oli perhe-toisinkuin minulla.
Kutsun odottaminen olisi idioottimaista.

Niinpä olin jo melkein ehtinyt unohtaa Viisasten kiven, kunnes huomasin illalla Potterin ja tämän kaverit, taino Potterin pään, menossa kolmatta kerrosta kohti.
Ei ollut vaikea ymmärtää, että he olivat menossa "pelastamaan" Viisasten kiveä, joten päätin siis seurata heitä.

Kolmannessa kerroksessa he avasivat suuren ruskean oven, kun minä jäin hieman kauemaksi odottamaan.
Kun hetken oli ollut ihan hiljaista, avasin oven Alohomora taialla. Sisällä oli suuri, kolmipäinen koira, joka nukkui sikeästi. Sen vieressä lattiassa oli kolo, josta arvattavasti nuo kolme olivat menneet.

Vilkaisin epäluuloisesti koiraa ja hiljaa menin lattialuukun luo, vilkaisin siellä näkyvää pimeyttä ja hyppäsin.

Tipahdin johonkin pehmeään kasviin. Tunsin kuinka se alkoi tiukentaa otetettaan ympärilläni, mutta sain taas idean olla ihan liikkumatta.
Ehkä kasvi toimisi kuin juoksuhiekka, jos olisin paikoillani, se ei ainakaan pahentaisi tilannetta.
Pian kasvi höllensi otteensa ja tipahdin alas lattialle.
Kävelin eteenpäin kohti ovea, joka sekin oli lukossa. Kuulin Ronin ja Hermionen hurraahuudot jostain kaukaa ja kun ajattelin, että he olisivat tarpeeksi kaukana, menin itsekin huoneeseen. Siinä oli ovi, joka oli täynnä omituisia lintuja. Ovi oli raollaan ja kävelin helposti eteenpäin.
Pian edessä oli jälleen kerran uusi ovi ja juuri, kun olin avaamassa sen kuulin juoksuaskeleita.
Hyppäsin nopeaa kivisen pylvään taa ja näin Hermionen raahaavan Ronia perässään pois täältä.
Kun reitti oli selvä menin sisään seuraavasta ovesta, jonka takana oli suuri huone täynnä shakkinappuloita, jotka nyt tosin makasivat lattialla kallellaan.
Kävelin siis vielä eteenpäin, kunnes saavuin omituiseen suureen huoneeseen. Sen keskellä oli peili, jonka edessä seisoi Professori Orave. Harry seisoi peilin edessä näyttäen siltä, kuin keksisi jotain uskottavaa valetta nopeasti.
Samassa jonkun sihisevä ääni rikkoi hiljaisuuden.

"Orave, emme taida olla täällä enää kolmistaan."

"Kolmestaan? Heitä oli vain kaksi?" Mietin.

Kauhukseni Orave kääntyi ja katsoi suoraan minuun:

"Addams? Tule tänne!"

En voinut tehdä muutakuin kävellä vastentahtoisesti Oraven luo.

"Mitä oikein aiot tehdä?" Kysyin epäluuloisesti katsoen peiliä ja Harrya, joka nyt katsoi minua hieman helpottuneesti, tietän ettei hän ollut yksin.

"Arabella! Missä muut ovat, tulevatko he auttamaan minua?" Harry kysyi hätääntyneenä.

En edes ehtinyt vastata, kun jokin ääni, joka näytti tulevan suoraan Oraven takaraivosta keskeytti meidät:

"Anna minun nähdä tyttö"

"Mutta mestarini, oletko varmasti tarpeeksi vahva tähän?"

"ANNA MINUN NÄHDÄ TYTTÖ!"

Silloin Orave riisui turbaaninsa ja kun hän kääntyi, näin kauhukseni hänen takaraivollaan toisen pään.
Se oli niin epäihmismäinen, kamala, etten ollut koskaan nähnyt mitään yhtä pelottavaa.

"Sinä näytät ihan minulta, Arabella"
tuo toinen kamala puoli Oravesta sanoi sihisevällä äänellään.

Olin liian kauhuissani edes loukkaantumaan tuosta toteamuksesta, katsoin vain lamaantuneena tuota oliota silmiin.

"Olet näköjään Luihuisessa ja pärjännyt siellä hyvin. Olen ylpä sinusta"
olio jatkoi.

Keräsin kaiken rohkeuteni ja kysyin:
"Kuka sinä olet?"