Unohdettu//Voldemortin tytär

17.

Katsoin päiväkirjaa lumoutuneena.
12 vuotta olin ollut ihan hukassa, tietämättä juuriani lainkaan.
Olin tuntenut oloni aina erilaiseksi, melkeinpä unohdetuksi.
Nyt olin lähempänä totuutta kuin koskaan, vaikka olinkin jo aavistanut joitain asioita varsinkin Tylypahkaan tultuani.

Isäni oli Lordi Voldemort tai Tom Valedro, kuten hän minulle kertoi.
Yhtäkkiä monet asiat kävivät täysin järkeen.
Isä oli Salazar Luihuisen jälkeläinen, mikä teki minusta sellaisen myös.
Sen takia basiliski oli ottanut minuun yhteyttä ja sen takia pystyin myös puhumaan kärmeskieltä- kieltä, jota vain Luihuisen perilliset pystyivät.

Tällä hetkellä minulla ei ollut hajuakaan, missä isä oli tai mikä hän oli.
Ehkä joku henki tai sitten ei mikään, mutta minusta ei ollut kivaa ajatella sitä.
Pääasia oli, että hän tulisi takaisin ja sitten me kaksi voisimme vallata velhomaailman kahdestaan. Asiaa helpotti myös se, että isällä oli suunnitelma, johon liittyi nuorin Weasleystä sekä Salaisuuksien kammio.
Hauskinta oli se, että minä sain olla siinä apuna, mikä tarkoitti että isä luotti minuun!
Tiesin jo nyt, että tekisin mitä tahansa, etten pettäisi hänen luottamustaan.

...

Istuimme Dracon kanssa tylsimmässä aineessa koko koulussa- taikuuden historiassa.
Yleensä me pelasimme näillä tunneilla ristinollaa tai puhuimme paskaa muista.
Nyt olin kuitenkin niin väsynyt, että olin juuri nukahtamassa, kun tuttu ääni keskeytti minut touhuistani kolmannen kerran vähän ajan keskellä.

"Neiti - öh"
Professori Binns vastasi innolla viittaavaan Grangeriin.

"Hermione Granger. Ajattelin vain, että voisitko kertoa meille salaisuuksien kammiosta?"

Oppilaat alkoivat supista keskenään ja minä loin merkitsevän katseen Dracoon.
Binns yritti torjua Grangerin yritykset, mutta hän luovutti lopulta ja alkoi kertoa jo minulle tuttua tarinaa, tosin vain ei-luihuisen näkölulmasta.

"Tehän tietysti tiedätte, että Tylypahkan perustivat yli tuhat vuotta sitten neljä aikansa suurinta noitaa ja velhoa: Godric Rohkelikko, Helga Puuskupuuh, Rowena Korpinkynsi ja Salazar Luihuinen. He rakensivat tämän linnan kauas jästeistä, sillä noitia ja velhoja vainottiin niihin aikoihin laajasti."
Hän kertoi tylsällä äänellään.

"Pian heidän välilleen syntyi riitaa, sillä Luihuinen olisi halunnut valita oppilaat tarkemmin. Hänen mielestään taikuuden oppiminen oli yksinoikeus taikaperheille.
Hänen mielestään jästiperheet olivat epäluotettavia.
Tämä tuotti riitaa neljän noidan ja velhon välille ja pian Luihuinen poistui koulusta."

Katsoin Dracoa, joka katsoi minua takaisin ymmärtäväisesti. Minä ymmärsin täysin Luihuisen mielipiteen, oikeita velhoja olivat vain puhdasveriset. Eivät Grangerin tapaiset kuraveriset todella olleet tarpeeksi arvokkaita oppimaan taikamaailman vanhoja ja hienoja loitsuja.
Se, että kaikki muut kääntyivät Luihuista vastaan ei enää yllättänyt minua lainkaan.
Tässä koulussa ei ollut olemassa sellaista sanaa kuin tasa-arvo tai sananvapaus.

Professori Binns jatkoi vielä tarinaa muiden oppilaiden katsoessa häntä vaativasti:

"Edelleen tarinan mukaan Luihuinrn sinetöi kammion kiinni, jottei kukaan saisi sitä auki ennen kuin kouluun saapuisi hänen oma aito perillisensä.
Vain hän pystyisi avaamaan kammion ja puhdistamaan koulusta kaikki ne, jotka eivät ole kyllin arvokkaita opiskelemaan taikuuksia."

...

Olin saanut autettua Ginny Weasleytä jatkamaan kirjoittamaan päiväkirjaan.

Olin vienyt sen vessaan, jonne olin saanut huokukuteltu hänet helposti.
Weasley oli kirjoittanut isälleni- tietämättä kuitenkaan kenelle hän oikeastaan kirjoitti.
Isä osasi olla hurmaava, kun hän tahtoi ja niin hän lumosi Weasleyn ja sai otettua pala palalta hänen sieluaan itselleen.

Minä taas annoin käskyjä basiliskille, milloin ja missä sen kannattaisi tappaa kukakin oppilas.
Olin saanut jo aika monta oppilasta kiinni, mutta tällä hetkellä jahtasin vain Grangeriä.

Pari päivää sitten oli tapahtunut jotain järkyttävää, Potter osasi puhua myös kärmeskieltä.
En ollut kateellinen, mutta epäuskoinen:
miten se heinähattu osasi muka puhua sitä.

Kaikki tämä sai minut kostonhimoiseksi ja halusin enemmän kuin mitään muuta saada Grangerin kiinni.
Joku voisi ehkä pitää minua murhaajana tai psykopaattina, mutta puolustuksekseni isäni on Voldemort. Mitä muuta voit minusta siis enää ajatella?

Yhtenä päivänä seurasin salaa Grangeria odottaen sopivaa tilaisuutta.
Se tuli nopeaa, kun hän meni yksin kirjaston salaiselle osastolle.

"Tyhmä, tyhmä sinä..."
ajattelin mielessäni.

Basiliski seurasi minua kokoajan koulun mutkikkaassa putkistossa:

"NYT!"
Kuiskasin.

Basiliski iski salamannopeaa katseellaan Grangerinn, mutta näin hänen kädessään peilin ja Hermione kaatui vain jähmettyneenä- ei kuolleena maahan!

Menin katsomaan häntä hieman lähempää ja tajusin, että hän oli nähnyt Basiliskini vain peilin kautta.
Tunsin epätoivon valtaavan mieleni täysin.
Miten hän osasi olla varautunut?
Katsoin hänen nyrkkiään ja huomasin sen sisällä olevan paperinpalan.

Otin sen hänen kädestään ja aloin lukea.
Paperinpala oli ilmeisesti repäisty vanhasta kirjastonkirjasta ja se kertoi faktoja basiliskista.
Sen alle oli kirjoitettu sana luultavasti Grangerin käsialalla. Putket.

Hän tiesi! Hermione tiesi basiliskista ja tiesikö hän jotain myös minun ja isän suunnitelmasta?
Silloin tiesin ettei ollut muita vaihtoehtoja, kuin aloittaa suunnitelmamme ovela loppuosa.
Se oli lempikohtani ja meni yksinkertaisuudessaan näin:
Kaappaa nuorin Weasley Salaisuuksien kammioon ja anna isän hoitaa loput.

Ryntäsin ulos kirjastosta mielessäni uusi ja viimeinen kohde:
Ginny Weasley.