on klisee käyttää sanaa klisee otsikossa

prologi - me ei taideta olla klisee

ᴏɴ ᴋʟɪsᴇᴇ ᴋᴀ̈ʏᴛᴛᴀ̈ᴀ̈ sᴀɴᴀᴀ ᴋʟɪsᴇᴇ ᴏᴛsɪᴋᴏssᴀ

...

Kliseevihko

Luonut: Poutapilvi, Huurre ja Luumu

Mitä?
Tunnusta kliseesi. Tunnistat sen kyllä, kun tarpeeksi ajattelet.

Sisältövaroitus: tulet yllättymään, miten tuskaista elämä kliseen alla on. Lue jos haluat olla osa muutosta.

°

Tältä sitten varmaan tuntuu olla mielenterveysklisee. Se oli ainoa ajatus, joka päässäni pyöri, kun ysiluokan syksyllä istuin siinä odotustilassa ja tärisytin jalkaani. Olisin varmaan voinut lähteä lentoon sillä voimalla, jonka minä kohdistin lattiaan. Kohdistuiko se voima lattiaan? Minulla oli aina ollut vitosen fysiikka.

Minua ahdisti niin paljon, että halusin rikkoa vieressäni olevan tyhjän tuolin. Minua ahdisti kaikki ja sitten minua ahdisti se ahdistus ja vielä lisäksi se, ettei minun pitänyt olla klisee. Mutta tässä minä nyt olin. Tarinani alkoi odotushuoneesta, koska pelkäsin meneväni sekaisin.

Olin eilisiltana halunnut repiä sotkupehkotukkani irti ja säikähtänyt sitä, kun vaaleisiin käsiin olikin jäänyt ruskeita hiuksia. Tänä aamuna kaikki vaatteet olivat ahdistaneet, mutta olin laittanut tutut leveät siniset farkut, koska ne olivat turvalliset. Mutta mitä turvaa mistään muka sai? Itkin kaikki välitunnit vessassa ja yritin ymmärtää, miksi tämä oli käynyt näin pahaksi, enkä edes kertonut mummille mitään.

Odotushuoneessa ei ollut muita ihmisiä. Joku lääkäri tai psykologi tai mitä näitä nyt on oli kävellyt tilan läpi noin kaksi minuuttia sitten. Hän oli hymyillyt minulle, ja minä olin järkyttynyt niin paljon, etten ollut hymyillyt takaisin, ja nyt pelkäsin että se oli pilannut hänen päivänsä ja minun koko elämäni, koska mitä jos hän oli joku, joka tulevaisuudessa yrittäisi estää minua menemästä sekaisin?

Sitten ovi takanani kävi ja askeleet kävelivät sisään. Hän käveli keskelle huonetta, katsoi minuun päin ja sanoi:

"Sä istut mun tuolilla."

Nostin katseeni. Huurre Ruusun jääsilmät jäädyttivät minun sieluni rakastavaksi ikijääksi, enkä sen jälkeen enää koskaan edes halunnut sulaa.

Huurre eli aavistuksen päänsä ulkopuolella. Hän itki aina, jos joku puhui lapsuudesta, eikä hän voinut sietää minttujäätelöä, vaikkei sen maussa ollut hänen mielestään mitään vikaa. Hän oli myynyt skootterinsa, koska hän ei saanut ajaa, koska joskus hän unohti olevansa olemassa.

Hän luki minulle iltasatuja lämpimien peittojen alla tarinasetä-äänellä, kun minä toivoin voivani laittaa aivoni pois päältä. Hän silitti minut nukkumaan ja herätti minut kutittamalla minua pehmolelujen turkeilla. Hän osti minulle irtokarkkeja, mutta otti vain niitä parhaita valkosuklaatoffeita, joita söi liikaa niin kauan, että oksetti. Silti niitä halusi ostaa jälleen uudestaan.

Hänen hiuksensa olivat valkoisenharmaat, muttei hän näyttänyt isoisältä. Jos hän olisi näyttänyt isoisältä, hänestä ei olisi tullut minun poikaystäväni. Hän oli jääkristalli, huurreruusu, ja hän tykkäsi ajatella, että Frozenin Elsa oli luonut hänet. Hänen ihonsa oli valkoinen ja hänellä oli ihan aina kylmä.

Kliseekaupungissa pärjäsi, jos oli ystäviä. Siksi minä ja Huurre pärjäsimme. Välituntisin kävelimme yläkoulun käytäviä sulautumatta mutta silti jotenkin sulautuen joukkoon. Ihmiskliseillä ei ollut aikaa keskittyä meihin. Heillä oli omat niin käsittämättömän kiinnostavat elämänsä. Kukaan ei huomannut.

Paitsi Luumu Puu.

"Musta tuntuu, että kohtalo ajaa mut teiän seuraan, joten päätin sanoa kohtalolle haista paska ja ajautua teiän seuraan ihan ite", hän sanoi ja istuutui kasuaalin reteästi penkille meidän seuraamme.

Katsoimme häntä järkyttyneinä ja sitten katsoimme toisiamme järkyttyneinä ja sitten katsoimme taas häntä.

"Meiän nimet? Haloo, sun nimi on Huurre Ruusu ja sun nimi on Poutapilvi Myrsky ja mun nimi on Luumu Puu. Kaikki muut tässä koulussa on jotain Emma-Veeti Korhonen-Hämäläisiä."

Luumu tanssi ongelmansa pois. Tanssitunti tai bileet tai kauppakeskuksessa kaikuva taustasävel, hän sanoi tanssin vain kulkevan hänen sielussaan. Joskus hän leipoi tiikerikakkua tai ompeli vaatteita, joskus hän taisteli ihmisoikeuksista Instagram-kommenteissa.

Hän oli kovaääninen, jos joku puhui hänen päälleen, ja jos häntä käski tekemään jotain, hän todennäköisesti teki päinvastoin. Hän oli hyväsydäminen ja kohtelias, muttei keskisormi jäänyt alas, jos joku oli hänen mielestään kusipää. Hän oli nopeasti kiehahtava vesi ja kuitenkin tyynen viileä ilta-aallokko.

Hänen silmänsä olivat tummanruskeat kahvipavut ja hiuksensa pitkät mustat laineet. Hänen hymynsä oli elämiä pelastava, iho tumma ja vaatteet hameita ja toppeja koko vuoden ympäri. Hänen valkoisessa kangaskassissaan oli pinssejä kaikelle ja kaikesta, mikä teki hänestä hänet. Sateenkaari. Venussymboli. She/Her. Rauhanmerkki.

Sinä ensimmäisenä iltapäivänä Luumu otti juuri siitä kangaskassista vadelmapillimehun, avasi sen ja alkoi juomaan.

"Haluuttekste? Mulla on kolmen paketti."

Siitä lähtien mekin olimme olleet kolmen paketti.

Oli kliseekaupunki. Ja sitten olimme me. Huurre, Luumu ja Poutapilvi. Kaikki meidän omat kliseemme himmenivät, kun meidän yhteinen ei-kliseemme kasvoi. Me kai olimme ne kliseetä rikkovat kummajaiset, jotka astuivat tarinaan hämmentämään kaikkia muita.

Eihän tällaista voi olla. Mitä nuo tekevät? Juoni sekoittuu, kaikki vanha ja hyvä menee pilalle, heittäkää nämä nyt helvettiin täältä ja äkkiä.

"Me ei taideta olla klisee", Luumu mietti ääneen.

Me makasimme viikottaisessa mielenpurkukasassamme minun huoneeni sängyllä ja tuijotimme vaaleaa kattoa. Mutta kun Luumun lause osui meidän tajuntaamme, me käännyimme kaikki katselemaan toisiamme.

Yritimme epätoivo silmissämme miettiä ja pohtia ja miettiä ja pohtia ja keksiä, oliko kliseekaupunki koskaan törmännyt tällaiseen tarinaan. Emme keksineet.

Me rikoimme kliseekaupungin kaavan.