on klisee käyttää sanaa klisee otsikossa

klisee 8 - lutkahuoralortto

sisältövaroitus //
seksuaalinen häirintä

.

Jouduin hukuttamaan sormeni vaarin vanhan flanellipaidan hihoihin, jotteivat ne olisi jäätyneet kalikoiksi. Ne kohmettuivat silti. Syksy oli tulossa ja tuuli oli tullut jo.

"Musta tuntuu pahalta. Mun ei ois pitäny huutaa Hellelle silleen", Luumu harmitteli.

Olimme kävelemässä kotiin, mikä ikinä koti sitten olikaan. Ensin kai Huurteelle, sitten Luumulle, sitten meille. Minä kävelisin kotiin yksin. Mummin luokse. Kotiin. Kotiin.

"Hei, se löi sua", minä muistutin,

"ja muutenki se käyttäyty niin epäkunnioittavasti sua kohtaan, sä sait huudahtaa sille."

"Mut te luitte sen mitä se kirjotti! Viimenen asia mitä sillä on on helppoa. Se ei oo sen syy."

Luumu tunsi jälleen luumumaiseen tapaan vahvasti. Hän naksautteli sormiaan ja tuijotteli kengänkärkiään kävellessään suu mutrulla.

"Helppoa ei oo kenelläkään. Ja väkivalta on väärin ihan sama mitä siinä on taustalla", Huurre sanoi.

Hän heilautti harmaata tukkaansa silmiltään ja alkoi vilkuilla kohti kotikujaansa. Hän kurotti kaulaansa ja puri haljenneita huuliaan. Helppoa ei ollut kenelläkään.

"Te voisitte varmaan kääntyä jo", hän yritti lähettää meille salaviestiä.

Me ymmärsimme sen. Emme tarvinneet selitystä sille, oliko kyseessä Luumun näkyvä tissivako vaiko se, että viime kerralla minä olin tullut paikalle hameessa ja silmärajauksissa ja tällä kertaa minulla oli pipo ja löysät farkut. Ihan sama syystä, oli aina parasta pysytellä kaukana Ruusujen ikkunasta.

Viime viikkoina emme olleet käyneet Huurteen luona. Hän ei enää uskaltanut päästää meitä edes pihaan.

Pysähdyimme kadunkulmaan. Huurre pyöritteli katsettaan, edes naapurit eivät saaneet nähdä, ja halasi meitä vasta sitten.

"Hyvää yötä, mä rakastan teitä."

Huurre meni kotiin. Kotiin.

Kotiin.

Me kävelimme Luumun kanssa kahdestaan pimeitä teitä pitkin. Hän piteli katsettaan maassa ja liikkui epätavallisen alhaalla. Hän ei tanssahdellut kuten yleensä.

"Ootko säkin huolissas Huurteesta?" Luumu kysyi sen mitä olin ajatellut seuraavaksi kysyä.

Puuskahdin ja tuijottelin tähtitaivasta. Odotin merkkiä universumilta, tuonpuoleiselta, jumalilta tai miltä ikinä. Niiden olisi pitänyt vain sanoa on väärin rakastaa noin ja siinä se olisi sitten ollut. Mutta kukaan tai mikään niistä ei sanonut niin. Jotkut vain lukivat vanhoja väärin käännettyjä kirjoja ja muokkasivat niiden oppeja oman mielensä mukaan.

Huurre ei ollut mennyt kotiin.

"Se ei voi asua siellä enää kauaa. Se hajoaa sinne", minä sanoin.

Tärisin kylmästä ja kostea syyssää luikerteli luihini. Askeleet rahisivat ja pehmeä iho kietoutui minun kämmeneeni, kun Luumu otti minua kädestä.

"Me saadaan se pois sieltä", hän puristi kättäni.

Koetin hymyillä, mutta Luumunkaan ilme ei vaikuttanut vakuuttuneelta.

Samassa hän pysähtyi, hänen kätensä lipsahti sormieni välistä ja etsi puhelimen taskusta.

"Mitä?" minä kysyin.

Hän katsoi näyttöä kulmat kurtussa ja sitten hän katsoi sitä kulmat vielä enemmän kurtussa.

"Mitä?" minä toistin.