on klisee käyttää sanaa klisee otsikossa

klisee 16 - lapsuudentrauma

sisältövaroitus //
hengellinen väkivalta / uskonnollinen trauma

.

Klisee 16
Kirjoittanut: Huurre

Minä ihan oikeasti luulin olevani riivattu.

Kuudestoista klisee - lapsuudentrauma

Sivusin tätä jo aiemmin vanhempi-kliseessä, mutta on paras purkaa tämä täysin palasiksi. Sitten tulee kevyempi olo. Ja ehkä joskus kliseekaupunki ei ole niin paha paikka enää.

Olin kuusivuotias, ja hereillä pysyminen iltarukouksen jälkeen alkoi tuntua kiinnostavalta. Leluilla oli vielä paljon tehtävää ennen nukkumaanmenoa, joten minä hipihiljaa peittelin ne kaikki omiin sänkyihinsä.

Huoneessa oli pimeää, koska minun piti olla salainen. Siksi minä en nähnyt hirveän hyvin, joten yhtenä yönä minä astuin muovisen lelukulhon päälle ja se hajosi poksahtaen. Muistan lampun syttymisen ja huutovyöryn ja kysymykset. Sen jälkeen en enää saanut nukutuksi.

Joka yö nukahtaminen meni vaikeammaksi. Äiti istui sänkyni vierellä ja mutisi rukouksia itsekseen. Hän luuli enkelitauluineen puhdistavansa huoneen, mutta hän maalaili maailmaani demoneita. Kun kuulee vanhempien puhuvan oven takana riivatusta lapsesta, sen alkaa uskoa.

Minussa oli se ongelma. Minä olin pilalla ja minussa todella oli jotakin, jokin, koska en voinut nukkua. Se mörkö kasvoi minun sisälläni. Ehkä olin joskus niellyt sen ruoan mukana. Joka ilta varjot venyivät pidemmiksi, enkä minä voinut nukkua, kun mörkö pysyi hereillä. Äidin rukouksesta tuli itkua ja minä tuijotin ylös kattoon.

Muutaman viikon jälkeen luulin, että se oli viimein ohi. En ollut tuntenut mitään erilaista, mutta minä sain minttujäätelöä.  Minä sain harvoin mitään herkkuja, joten aina kun sain, olin tehnyt jotain erityisen hyvää. Ehkä äiti oli nähnyt, että paha oli lähtenyt minusta, ja siksi hän onnitteli minua. Söin pallon hymy huulillani, ja se maistui niin raikkaalta.

Niin maistui unikin.

Kunnes tiputin sen purkin vahingossa keittiön kaapista.

Juttu on siinä, että minä olin ollut koko lapsuuteni kotona. Ei päiväkotia, ei eskaria, ei mitään lapsen aivoja mädäntävää hömpötystä. Minulla oli ollut aikaa tehdä vaikka mitä, kuten oppia lukemaan, ihan itsekseni. Ja minä osasin lukea, mitä siinä luki.

En ymmärtänyt kaikkia niitä outoja pitkiä sanoja, mutta sanat nukahtaminen ja uni minä ymmärsin. En ajatellut sitä pitkään aikaan, ennen kuin monta vuotta myöhemmin moni muukin asia alkoi muistua mieleeni.

Se loksahti kohdilleen. Heillä oli kaapissa unilääkettä ja minä olin nukkunut yhtäkkiä niin hyvin. Niin pitkään, että he saivat minusta kunnon tauon. Niin sikeästi, että oli ihme, että edes heräsin.

En ole sen jälkeen syönyt minttujäätelöä. Lopetin hetkeksi kaiken syömisen, koska he olisivat voineet tehdä niin uudelleen. He yhä voisivat. He pääsisivät minusta eroon.

Mutta sitähän he eivät halua. He haluavat muokata minusta täydellisen lapsen, joka on niin puhdas, niin valkea, niin kristitty. He tekevät mitä tahansa. He ovat valmiita lähettämään minut Jenkkeihin. Ihan mitä tahansa, ettei heidän lapsensa ole tällainen. Minunlaiseni. Heidän ainoan lapsensa lainen.

Jos jonkinlainen jumala on olemassa, olen varma, ettei häntä kiinnosta yhtään minun rakkauteni Poutaa ja Luumua kohtaan. Häntä ei kiinnosta yhtään, vaikka olisin mitä, sillä hän rakastaisi minua joka tapauksessa loputtomasti.
Rakkaus ei ole paholaisen tekosia. Ja vaikka olisikin, mitä sitten?