Until we die✅

Harhailua

Mä tallustelin pitkin tuttua kävelytietä, vailla päämäärää. Mä olin kyllästynyt olemaan neljän seinän sisällä, joten Nikolta lähdettyäni mä olin päättänyt ryhdistäytyä ja lähtenyt raittiiseen. Tuskin siitä ulkoilmasta mitään haittaa ainakaan oli. En mä olettanut sen mun ajatuksia selvittävän suuntaan tai toiseen mutta ainahan sitä sai onneaan yrittää.

Mua vain harmitti etten mä saanut kerrottua Nikolle asioiden oikeaa laitaa. Sen olis kuulunut saada tietää ennen kuin.. no, kyllä te tiedätte.

Se kuvitteli kaiken olevan yhtä harmitonta säätöä kun aina ennenkin. Mistäpä se sitä olisi voinut tietää.. yhtäkkiä toisella olikin tunteet pelissä ja asiat meni huomattavasti vaikeammaksi. Voisitpa sä ymmärtää...

Olli oli jäänyt Nikon luo nukkumaan darraansa keveämmäksi ja Joel taas lähtenyt Tommin ja Aleksin kanssa yhtä matkaa himaan. Mä olisin voinut koska tahansa vaihtaa paikkaa tuon sohvalle jääneen miehen kanssa. En mä tiedä olisiko se johtanut mihinkään mutta aina sai toivoa..

Kunhan mä vaan saisin paremman tilaisuuden kertoa Nikolle. Niin ettei siitä seuraisi suunnatonta kiusallisuutta. En mä tietenkään pelännyt kertoa totuutta parhaalle ystävälleni mutta ehkä mä pelkäsin itse tilannetta enemmän. Ja sitä mihin kaikkeen se oli johtamassa. Seuraukset olisi kuitenkin itse tekoa pahemmat. Ihan kun mä olisin vähintään rikoksen tehnyt...

Meidän kohdalla kaikki oli kuitenkin aivan erilaista kun muiden. Vaikka meidän kaikkien välinen ystävyys olikin aivan omaa luokkaansa, tuntui musta silti et mä ja Niko oltiin vielä enemmän oma juttunsa. Itsehän me toki se oltiin aiheutettu mutta en mä sitä huonoksi asiaksi lähtisi sanomaankaan. Aina tämä oli näin toiminut ja toivottavasti toimi vielä tämän jälkeenkin..

"Porko!" kuulin jonkun huutavan nimeäni.

Käännyin katsomaan taakseni mut ketään ei näkynyt missään. Se oli aivan varmasti Nikon ääni. Mä en ollut ehtinyt edes kovin kauas sen asunnon luota vielä. Oikeastaan se oli mun takana. Matkanteko eteni toisinaan hieman hitaasti kun ajatukset lähti harhailemaan kauniimmille poluille... mutta mikäs tässä oli vaeltaessa. Eipä mua kotona kukaan odottanut.

"Täällä ylhäällä!" se jatkoi huutelua.

Nostin katseeni sen parvekkeen suuntaan ja näin sen huitovan siellä. Mistä nyt oli kysymys? Mä menin lähemmäs että kuulisin paremmin mitä sillä oli sanottavaa. Ei tarvinnut sentään huudella täällä kaikkien ihmisten kuullen. Vai halusiko se leikkiä Romeota ja Juliaa? Me taidettiin kumpikin olla lähempänä sitä jälkimmäistä... olishan senkin stoorin voinut päivittää jo 2020-luvulle... Julia ja Julia sekä Romeo ja Romeo... kyllä mä olisin kummatkin leffat ollut valmis katsomaan...

"Sun puhelin jäi tänne" se huomautti heilutellen mun uutta iphonea kädessään.

Mä vannon vaikka Joelin nimeen, jos sä pudotat sen alas sieltä niin mä tapan sut. Eikä tuo ollut edes uhkaus... vitsistä puhumattakaan. Se oli nimittäin joskus pikkupäissään käynyt uittamassa mun luuriani vessanpöntössä siinä oletuksessa et se oli Joelin puhelin. Kysykää vain miksi humalainen jätkä halusi heivata frendinsä luurin wc-pönttöön!

"Mä tuun hakemaan, tuu avaamaan ovi" huokaisin.

Lähdin talsimaan takaisin Nikon kämppää kohti saadakseni omaisuuteni takaisin. Kuinka helvetissä mä olin saattanut edes unohtaa sen?! Yleensä mulla oli puhelin aina vähintäänkin taskussa. Pääasiallisesti kädessä, koska nämä kusipäät kyllä osasivat piilotella toisten omaisuutta ihan työkseen. Mua ei nimittäin kovin usein huvittanut kaivaa puhelintani mistään katuojasta..

***

Jatkakaamme myös tätä kaunista stooria :))