Until we die✅

Karkuri

Mä jäin ulos seisomaan hölmistyneenä Nikon jo lähdettyä. Se oli juuri kieltänyt mua kertomasta tunteistani. Ja mä kun vielä olin luullut sen ymmärtävän. Sen jos jonkun... olihan se itsekin ollut rakastunut ja tiesi varsin hyvin mitä ajatuksia päässä silloin liikkui. Kuinka herkillä toinen oli...

En mä olettanut tästä helppoa tulevankaan mutta että näin paha... että se oli sille todella näin kova pala. Ja mä kun ajattelin et meidän jos jonkun välillä ne tunteet syntyi. Niin paljon me tehtiin kaikenlaista... sellaista mitä ei välttämättä olisi edes tarvinnut tehdä. Paljon oli sellaista mitä olis voinut ihan surutta jättää tekemättä. Mutta olisko se sitten tehnyt asioista yhtään sen helpompaa?

Mä raahauduin sisälle takaisin muiden seuraan ja valmistauduin henkisesti kertomaan niillekin missä oikein mennään. Ei nimittäin ollut Nikon tapaista karata treenikseltä noin vain. Siihen ei ihan pikkujutut riittäneet. En mä tätä sellaiseksi väittänytkään, joten...

Ennen kun mä ehdin edes kunnolla ovesta sisään, Joel oli jo vastassa. Se katsoi mua hämillään ja sen jälkeen kurkkasi ulos ovesta. En mä Nikoa taskussanikaan piilotellut! Vaikka se pikkuinen olikin, ei se sentään ihan taskuraketti ollut.

"Mihin sä Nikon hukkasit?" se kysyi.

Ei ollut mun vikani ettei aikuinen mies kestänyt kuulla totuutta. Ihan oli itse itsensä sitten hukannut. Ehkä mä olin vähän edesauttanut asiaa mut loppuviimeksi se oli ihan omin jaloin päättänyt lähteä pakoon. Pelkuri...

"Se lähti" tokaisin.

Joel katsoi mua ihmeissään, ihan kun ei olisi edes tajunnut mitä mä juuri sanoin. Myönnetään et mulla itsellänikin oli lieviä vaikeuksia tajuta sitä. Mä en voinut käsittää miten Niko saattoi suhtautua asiaan tällä tavalla.

"Mihin?" Joel jatkoi kyselemistä.

Mistä helvetistä minä tiesin?! Ei ollut antanut sen suurempaa selontekoa lähteissään. Eikä mua ihan suoraan sanoen tällä hetkellä asia enää tämän vähempää olisi voinut kiinnostaa. Ei sitäkään tuntunut kiinnostavan mitä mä ajattelin joten miksi siis mua olisi pitänyt kiinnostaa sen ajatukset senkään vertaa.

"En tiedä" tuhahdin ja painuin muiden luo.

Ihan kun se nyt Joelin vika olisi ollut. Ei mun sille olis tarvinnut kiukutella. Onneksi se oli ehtinyt sentään jo tottua. Meidän kahden kohdalla se oikuttelu oli ihan molemminpuolista. Kyllä mäkin sain vähästä väliä miettiä et mikäköhän taas oli mennyt perseelleen kun Joelia joku oikein vitutti.

"Mihin Ni-" Olli ehti sanoa ennen kun mä jo miltei huusin sille vastauksen.

"En vittu tiedä!" siitähän tämä parinikin että mä suututin kaikki muutkin ympärilläni. 

Joelin vielä kesti sillä jos meille riita jostain tuli, me huudettiin viisi minuuttia päin yhteen ja sen jälkeen roikuttiin toisissamme kiinni ja vakuuteltiin kuinka tärkeä toinen ihan oikeasti oli. Sellaisia me oltiin ja se sopi meille oikein hyvin. Eipä meistä yksikään ollut koskaan osannut olla pitkävihainen mistään. Eikä kukaan yleensä pikkujutuista jaksanut suuttua. Ei enää tässä kohtaa kun kaikki mahdollinen ja vähän mahdotonkin oli tullut käytyä porukalla läpi.

Mä menin istumaan sohvalle ja toivoin et saisin kaikessa rauhassa kasata omia ajatuksiani edes pienen hetken. Näiden kanssa se kuitenkin oli melkoista toiveajattelua. 

***

Sori lyhyestä osasta :(