Until we die✅

Epäkypsää

Nojasin kyynärpäideni varaan ruokapöytää vasten. Nikon toinen käsi painoi mun alaselkää ja toinen repi hiuksista. Mun olis melkein tehnyt mieli myöntää että se sattui mut mä yritin vain pitää ylimääräiset mölyt mahassani. Siitähän tuo olis vain innostunut...

Mä en olettanut tämän eskaloituvan meidän kohdalla vielä ihan tähän pisteeseen. Oltiin me ennenkin kiukkua ja turhautuneisuutta purettu ties missä olosuhteissa mutta nyt se oli jo asianakin täysin eri. Nyt me oltiin yhdessä. Eihän pariskuntien olis kuulunut ratkoa riitoja tällä tavalla.. tai ehkä välillä se teki hyvää mutta ehkä oli helpompi ajatella et asioista olis kuulunut puhua. Kaiken hyvän lisäksi mulla ei ollut harmainta hajuakaan mistä se oli suuttunut... eihän se suostunut edes puhumaan koko asiasta.

Siinähän sai omasta mielestään hyvän syyn pistää mut huutamaan. Se tiesi varsin hyvin etten mä osannut olla hiljaa vaikka olis pitänytkin. Enkä mä nyt tarkoittanut pelkästään puhumista. Mä vaan en osannut pitää suutani kiinni. Enkä jalkojani...

"Vittu Niko!" huudahdin sen käsittelyssä.

Saatana se mies osasi satuttaa.. helpompi tätä silti oli kestää kuin henkistä kipua. Sitä mä olin saanut kokea elämäni aikana ihan tarpeeksi. Tämän sentään tiesi päättyvän usein melko lyhyeen...

"Joko sä voisit kertoa mitä pahaa mä oon tehnyt?" henkäisin epätoivoisesti.

Musta se olis ollut ihan oikeutettua tässä kohtaa... kyllä mä kärsimyksen hyväksyin jos sillä oli syy-seuraussuhde. Nyt mun oli kuitenkin kovin vaikea sanoa sellaisesta yhtään mitään.

Yhtäkkiä se irrotti otteensa ja vetäytyi musta kauemmas. Hetken mä sain aikaa hengittää ja päästä taas perille tilanteesta. Se antoi mun kääntyä rauhassa ympäri ja esittää harvinaisen kysyvän katseen. Siihen jos johonkin nyt oli aihetta. Tilanne olis ollut huomattavasti vakavampi mikäli meistä kummallakaan ei olis parasta aikaa ollut housut nilkoissa.

"Et mitään" se tokaisi hartioitaan kohauttaen.

Mä katsoin sitä kulmat ihmetyksestä koholla. En mitään? Ja silti sä käyttäydyit juuri niin kuin mä olisin kantanut harteillani maailmanhistorian painavinta syntisäkkiä. Koittaisit päättää mistä tässä oikein oli kyse!

"Mä vaan halusin syyn olla raju" se totesi.

Mitä helvettiä?! Se tiesi varsin hyvin itsekin et mulle rajut otteet ei olleet ongelma. Asian olisi toki voinut ihan suoraankin sanoa. Totta puhuen tuollainen käytös vitutti mua...

Se astui mua lähemmäs ja mä puolestani siirryin kauemmas. Mulla ei ollut aikomustakaan jatkaa tätä lapsellista leikkiä. Nyt oli minun vuoroni olla se kiukutteleva pikkukakara..

"Et vittu voi olla tosissas" sanoin hiljaa päätäni pudistellen.

Vedin housuni ylös ja aloin hilata vetoketjua kiinni. Niko sen sijaan seisoi mun edessä edelleen housut kintuissa. Voithan sä toki noinkin olla mut turha kuvitellakaan enää vastaavanlaista toimintaa tänään...

Katsoin miestä hetken ja käännyin sitten lähteäkseni. Se tarttui mua kuitenkin olkapäästä ja sai tuolla mun matkantekoni pysähtymään. Mä en suostunut kääntymään takaisin sen suuntaan. Seisoin vain mielenosoituksellisesti selkä Nikoa päin. Ihan kun sä et sitä jo tarpeeksi olisikin tuijottanut...

"Et mee mihinkään ennen kun tää on viety päätökseen" se sanoi vaativalla äänellä.

Ei tässä ollut mitään päätettävää. Tämä oli yksi helvetin tyhmä ja lapsellinen päähänpisto vain.

Se pakotti mut kääntymään ja katsoi melko mitäänsanomattomalla ilmeellä. Mun ei varmaan olis kuulunut edes ajatella näin mutta sen käytös kieltämättä pelotti mua hieman... eihän mun nyt omaa poikaystävääni olis kuulunut pelätä.

"Anna olla" huokaisin ja käännyin toistamiseen pois päin.

Nikon ote kuitenkin vain tiukentui ja hetkessä mä huomasin olevani jo aivan lähietäisyydellä siitä. Katsoin kauhunsekaisin tuntein sen vaativan vihreitä silmiä.. mun sydän alkoi hakata kuin huomaamatta vielä entistä kovemmin ja kädet hikosi paniikista. Mä halusin pois niin pian kun vain mahdollista... 

***

Tota.. :) Mitäs jos mä rupeisin taas kirjottaa oneshotteja..? :)