Until we die✅

Selvittelytuokio

Mä en ollut koskaan aiemmin edes tajunnut kuinka mukava Nikon sohva oli. Se ei tietenkään edesauttanut asiaa et kyseisen huonekalun omistaja istui siinä ihan mun vieressä pidellen mua kädestä kiinni.

Mä en olisi voinut olla koko tilanteesta enää paljoa onnellisempi mutta silti jokin omatunnoksi itseään kutsuva asia yritti piikitellä mua. Ja mä varsin hyvin tiesin minkä takia. Sen kertominen vain tuntui todella hankalalta. Ihan kun mä olisin pettänyt sitä. Vaikka Joelin sanomisiin luottaen me ei oltu tehty mitään sellaista. Mä todella olin kiskonut pääni täyteen kun en erottanut unta todesta..

"Kuule, mun pitää kertoa jotain" aloitin.

Enhän mä todellisuudessa ollut tehnyt yhtään mitään väärin. Mä olin vain hajalla Nikon käytöksestä ja Joel nyt sattui olemaan se joka oli lähellä antamassa lohtua.

"Mä olin eilen Joelin kanssa baarissa ja kuten tiedät, yövyin sen luona" jatkoin.

Se oli puhunut Joelin kanssa puhelimessa tavoitellen mua. Eikä mulla ollut harmainta aavistustakaan siitä mitä ne kaksi oli keskenään puhuneet. En mä tiedä oliko Joel kertonut sille.. toisaalta, miksi olisi..

"Mä olin niin rikki sun sanoista etten oikein itsekään tajunnut mitä tein" sanoin päätäni pudistellen. Mä olin kaikkea muuta kuin ylpeä siitä mitä oli tapahtunut. Jos mä vain voisin, mä kelaisin aikaa taaksepäin sen verran että saisin muutettua jo tehdyn tekemättömäksi.

"Mä en ihan kunnolla edes muista kaikkea mutta tiiän että suudeltiin ja monesti" mun monologini sai jatkoa. Olisi nyt sekin voinut jotain sanoa. Tämä alkoi tuntua siltä kun mä olisin tehnyt jonkin rikoksen ja yritin nyt kovasti puolustaa itseäni.

"Makasit sä sen kanssa?" Niko kysyi.

Ei tuntunut kovinkaan vakuuttavalta vastata tähän kysymykseen: Joelin mukaan ei. Mitä muutakaan mä olisin voinut sanoa kun en itse muistanut koko yöstä yhtään mitään. Mä olin aivan varma et me oltiin tehty muutakin kun vaan pussailtu mutta mä luotin Joeliin. Jos se niin sanoi, asia oli niin.

"En. Mutta nukuttiin vierekkäin" sanoin.

Nikon ilmettä oli vaikea tulkita. Se saattoi olla jotain siltä väliltä et sitä ei kiinnostanut vähääkään tai sitten tämä enteili kolmatta maailmansotaa. Jos sain esittää toivomuksen niin ei kiitos kumpaakaan..

"Eihän se mulle kuulu. Itse mä lähdin karkuun kun sä kerroit tunteistas" se huomautti. 

Siinä asiassa mies oli kyllä enemmän kuin oikeassa. Toisaalta meidän juttu oli muutenkin ollut aina sen verran omalaatuinen että kyllä mä olisin ymmärtänyt jos se olisi tästä suuttunut.

"Ei mun silti olis tarvinnut sen kanssa sylkeä vaihtaa" vastasin hiljaa.

Ennemmin se oli ehkä Joel joka tästä otti lievää laastarin leimaa. Enkä mä olis halunnut sille sellaista antaa. Itsepä se toisaalta oli vastannut mun selkärangattomaan huomionhakuisuuteeni. Ehkä aikuinen mies tiesi mitä teki. Paitsi minä... mutta mä nyt olinkin aivan omaa sarjaani.

"Ei niin. Mutta jos sä sitä pelkäät, en mä siitä suutu" se totesi hennosti hymyillen.

No se tässä ainakin oli positiivista, jos ei mikään muu. En mä sitä tarkoituksella suututtaa halunnut. Tai lähteä mihinkään lapsellisiin kostotoimenpiteisiin. Ei sellaisella ollut kovinkaan kauaskantoiset seuraukset.

"Mutta sovitaanko että tästä lähin ei enää suudella muita kun toisiamme?" se kysyi hymyillen ja kääntyi mua kohti. Se diili sopi mulle paremmin kuin hyvin. Maailman taitavimmat ja pehmeimmät huulet oli nyt vain ja ainoastaan mun käytössä. En kai mä sellaista sopimusta jättänyt allekirjoittamatta? 

***

Menipäs tämä nyt söpöksi :)