Until we die✅

Haaveista totta

Joku viisas oli joskus sanonut et paistoi se aurinko risukasaankin. Nyt mä ymmärsin mitä sillä tarkoitettiin. Ei aina ja ikuisesti kaikki voinut mennä päin helvettiä. Ja nyt oli juuri se hetki kun kurssi oli viimein kääntynyt.

Mä olin vihdoin uskaltanut heittää epäilykset roskakoriin ja kaivanut esiin kauan kadoksissa olleen selkärankani. Jos nyt siis sivuutetaan se hetkellinen heikkous mitä Joelin kanssa tapahtui.

Sentään mä olin malttanut kuunnella mitä Nikolla oli sanottavaa ja tuskin voitte edes kuvitella kuinka helvetin hyvältä sen sanat tuntuikaan. Kuulla vihdoin se mitä vain kauneimmissa toiveajattelun makuisissa unissa oli pystynyt kuvittelemaan.

Vihdoin ja viimein se mies oli mun. Minun ja vain minun. Vaikka me oltiin jo niin pitkän aikaa pidetty omaa säätöämme et ei minkään asian olis kuvitellut tulevan enää uutena mutta siltä tämä vain alkoi tuntua. Ja pakko myöntää että sen vanhan rinnalla tämä uusi oli jotain sanoinkuvaamatonta. Parempaa kuin mä koskaan olisin voinut kuvitellakaan. Nyt se haavemaailma oli vihdoin totta.

Pitkän keskustelun jälkeen me oltiin viimein raahauduttu makuuhuoneeseen ja kun kaikki sanottava oli sanottu, oltiin me vain nukahdettu toistemme kehon lämpöön. Se tuntui paremmalta kuin koskaan ennen vaikka niin monet kerrat aiemminkin me oltiin nukuttu sylitysten.

Koko aamu oli ollut yhtä siirapin tahmeaa söpöstelyä joka pitkässä juoksussa todennäköisesti tulisi tappamaan myös viattomat sivulliset. Onneksi niiden ei kuitenkaan tarvinnut olla näkemässä ihan kaikkea. Vaikka siitä me varmasti voitiin olla ihan yhtä mieltä et sekin mitä ne joutuisivat treeniksellä näkemään vastaisuudessakin, olisi liikaa. Ei niiden sysimustat romantiikan kammoiset sielut kestäisi sellaista. Mutta eipä mua sen suuremmin koko asia jaksanut edes kiinnostaa.

Kun mä vihdoin olin onnellinen, kai mun parhaat ystävät sen oli valmiita mulle suomaan. Ainakin mä kovasti halusin uskoa niin. Muuten mulla oli varmaan väärä kuva ystävyydestä jos asia ei näin ollut.

Pitkäksi venyneen aamupalan jälkeen me oltiin päätetty kerätä itsemme tästä rakkauden täyteisestä kuplasta ja hipsiä treenikselle pohtimaan olisiko tässä päivässä sen verran mittaa et saisi jopa jotain aikaiseksi. Ainahan sitä sai yrittää mutta mä rohkenin epäillä että ainakin mun päiväni tulisi kulumaan vain siinä et mä tuijottelisin lumoutuneena Nikoa. Siinä ei ollut sinänsä mitään uutta mutta nyt mä sain tuijottaa sitä ihan luvan kanssa. Ja kaiken hyvän lisäksi vielä sanoa tuijottavani omaa poikaystävääni. Se tässä taisi se kaiken paras juttu olla...

"Mitä sä oikein mietit?" kuului tuttu ääni takaapäin.

Kädet kietoutui hellästi mun ympärille ja tutun rauhallinen hengitys kutitti niskassa. Siinä oli yksinkertaisesti hyvä olla. Pidä vain kiinni äläkä koskaan päästä irti. Muuten mä en tiedä enää mitä tekisin..

Painoin päätäni vasten toisen omaa ja tartuin sen käsivarsiin jotka vain tiukensi otettaan musta. Tuo mitättömältä tuntuva asia sai perhoset pyörimään vatsassa. Mä vain rukoilin ettei tasaisen tappava arki koskaan katkaisisi niiltä perhosilta siipiä...

"Sua vaan" totesin hiljaa.

Mitään muuta mä en varmaan ollut miettinytkään sitten puoleen ikuisuuteen. Enkä mä voi sanoa katuvani sitä millään tapaa. Mä elin haaveissani aina sen minkä mä salaa toivoin joskus toteutuvan mutta kuvittelin aina mahdottomaksi. Mä halusin olla optimistinen vaikka kaikki red flagit heilui ilmassa... ja tässä sitä oltiin...

Muistakaa aina antaa asioille mahdollisuus tapahtua. Eihän mikään ole mahdotonta. Miksi olisi? Jos se sama tapahtui jollekin toiselle, miksi se ei olisi voinut tapahtua yhtä hyvin myös sulle. Ei sillä tarvinnut olla mitään tekemistä kohtalon kanssa tai sillä kuka sattui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Miettikääpä sitä...

***

Tulin vaan ilmottamaan olemassaolostani. En tiiä onks se ilo kovinkaan pitkäaikanen mut anyways.. olen väsynyt, rikki ja hajalla mutta halusin silti muistaa teitä uudella osalla</3