Until we die✅

Veljellistä rakkautta

Hilasin t-paitaa pois päältäni tuijotellen samalla vastakkaista seinää. Se olikin ihmeellinen. Nostaessani kättä ylemmäs, mä tunsin kivun aallon käsivarressani. Se oli napannut kiinni ihan kunnolla...

"Joonas.." kuului kysyvä ääni sängyn suunnalta.

Laskin paitani lattialle ja käännyin äänen omistajan suuntaan. Se katsoi mua epäilevästi. Taistele, pakene, valehtele. Hyviä vaihtoehtoja oli aivan liikaa. Mihin mä lainkaan jouduin niiden kanssa..

"Miksi sun kädessä on mustelma?" se kysyi epäilevänä.

Sillä näytti heränneen epäilykset samantien.. ei Niko nyt sentään ihan sellainen ollut. Sillä vain sattui olemaan tavallista huonompi päivä ja se nyt oli ehkä kovakouraisempi mitä yleensä. Ei se siitä vielä väkivaltaista tehnyt!

"Löin sen kaapin kulmaan" totesin hartioitani kohauttaen.

Joel tuskin uskoi tuota selitystä. En mä sitä siitä voinut syyttääkään. Oma oli mielikuvituksettomuuteni. Tuon kanssa ei kelvannut kuin mestaritason valhe eikä sekään mennyt aina läpi. Joelilla oli tarkka seula valheiden suhteen. Sen ihmissuhteet huomioiden, ei se mikään ihme ollutkaan.

"Ihanko totta?" se kysyi kulmiaan kurtistaen.

Mä en tiedä miksi edes yritin. Joel oli armottomampi kuin valheenpaljastin. Minkäs teet... jos me ei oltais me, se olisi varmasti uskonut tuon. En mä muutenkaan ollut meistä kahdesta se tapaturma-altis hullu. Hullu kylläkin...

"Meille tuli vähän riitaa.." aloitin.

Avasin farkkujeni napin ja vetoketjun ja sotkin vaatekappaleen lattialle pieneksi mytyksi. Suunnistin sängylle Joelin luo ja jäin odottamaan sen tenttaustuokiota. Itsepä mä olin tänne eksynyt joten itseäni mä siitä sain syyttääkin.

"Ai kaapin kanssa?" vitsiniekka kysyi.

Samaan verrattavissa ne olikin. Nikolle puhuminen oli yhtä tyhjän kanssa kun olis kaapille koittanut puhua. Siltäkin sai varmasti turpaansa jos tarpeeksi varomaton vain oli. Ei siis käytännössä mitään eroavaisuutta.

"Nikon, herra sarkasmi" tuhahdin ja kierähdin Joelin vierelle.

Se vakavoitui entisestään ja katsoi mua huolestuneen näköisenä. Mä tiesin itsekin et tuo kuulosti varmaan melko pahalta mut ei kyse kuitenkaan mistään pahoinpitelystä ollut. Mä ymmärtäisin sen huolen jos tämä olisi jatkuvaa. Että mä olisin vähästä väliä mustelmilla ja pelkäisin olla kahdestaan poikaystäväni kanssa..

"Ja se päätti satuttaa sua?" tuo kysyi johdattelevasti.

Asian saattoi kai ilmaista niinkin. Mutta sen puolustukseksi mä halusin sanoa ettei se kuitenkaan tehnyt mitään vasten mun tahtoa. Se teki kuten teki enkä mä estellyt. En mä käskenyt lopettaa mutta en mä voinut silti sanoa nauttineeni siitä. Sitä paitsi enemmän mua sen olemus oli häirinnyt kuin mikään muu. Ei se ollut oma itsensä. Se Niko jonka mä tunsin, ei ollut tuollainen.

"Ei nyt ihan niinkään..." korjasin hieman asiaa.

Mun oli kovin vaikea antaa tilanteesta sen tarkempaa selontekoa kun mä en totta puhuen ihan tajunnut itsekään mistä oli kyse. Monesti sanottiin et teot korvasi sanat mutta mulle ne ei antaneet oikeastaan yhtään mitään. Jos mä vain olisin tiennyt missä mentiin, sitä olis ollut helpompi tulkita.

"Miten sitten?" se jatkoi kyselemistä.

Mä tiesin sen tarkoittavan vain hyvää. Se halusi tietää missä mentiin koska se välitti meistä kummastakin niin kovasti. Mutta totuus oli se että mä en tullut tänne puhumaan. Mä tulin tänne koska mä luotin Joeliin ja sen läheisyyteen. Se oli jotain sellaista mitä mä nyt tarvitsin. Enemmän kuin ennen olin tarvinnutkaan.

"Älä kysele vaan halaa mua vain, jooko?" pyysin hiljaa.

Hetken se katsoi mua kysyvästi mutta veti sitten lähelleen. Tiukkaan mutta lempeään, veljelliseen halaukseen. Mä painoin pääni vasten sen paljasta rintakehää ja suljin silmäni. Siinä mä tunsin oloni turvalliseksi.

"Anteeks" se kuiskasi painaessaan kevyen suukon mun hiusten sekaan.

Tätä mä olin kaivannut. Tätä veljellistä rakkautta ja läheisyyttä jonka rinnalla parisuhteet oli pelkkää paperia. 

***

Jikolla jatketaan myös oneshoteissa tänään :))