Until we die✅

Unesta todeksi

*JOONAS*

Tuttu lämmin käsi seikkaili mun alaselällä ja suuntasi hitaasti ylemmäs. Uninen tuhahdus kuului mun takaa kun toisen kasvot painautui mun lapaluiden väliin. Voi näitä herätyksiä... mä olin kaiketi havahtunut omiin ajatuksiini ja noussut istumaan niin että vieressä nukkuva mieskin oli herännyt. Vaikka ei mun sitä missään kohta tarkoitus ollutkaan herättää.

"Pahaa unta?" sen lempeä ääni kysyi.

Eipä oikeastaan niinkään. Pelkkiä flashbackeja vain. Niistä mun koko elämäni koostui. Se oli kuin jokin rinnakkaistodellisuus millä ei ollut mitään tekemistä yhtään minkään kanssa. Ei ollut ollut enää pitkiin aikoihin. Kaikki tuntui yhtä oudolta ja unenomaiselta tarulta vain.

"Flashbackeja vaan" vastasin päätäni pudistellen.

Vihreät silmät ilmestyi tuijottamaan mua sivustapäin kun se hakeutui vielä lähemmäs. Sen väsynyt ja lempeä katse sai mut hymyilemään. Niin suloinen se oli unisena. Mä olin aika hemmetin onnekas saadessani herätä joka aamu sen viereltä ja nukahtaa siihen. Siinä mun kuuluikin olla elämäni loppuun asti. Jos ei Nikon vierellä niin ei sitten kenenkään. Mieluummin mä olin sitten koko loppuelämäni yksin jos mä Nikosta joskus jouduin luopumaan. Koska tämä... tämä oli aitoa.

"Voi rakas" se sanoi hiljaa painautuen mua vasten.

Kiedoin käteni sen ympärille ja kävin sen kanssa takaisin makuulle. Se painoi kasvonsa vasten mun kaulaa ja tuhahti tyytyväisenä. Pian se oli jo taas unen hämärillä rajamailla... siirsin varovasti toista kättäni silittääkseni sen kylkeä, tuon hakeutuessa vain vieläkin lähemmäs. Yrittikö se tulla musta jo läpi..

Niko oli ollut mun rakkaani jo useamman viikon ajan. Se tuntui pidemmältä ajalta koska mä olin ollut ihastunut siihen jo pitkän aikaa. Kaiken lisäksi me oltiin onnistuttu salaamaan lähes viikon verran meidän juttu rakkailta ystäviltämme.

Meille tuo kaksi viikkoakin oli silti jo paljon kun mietti meidän kummankin aikaisempia suhteita. Niitä oli kyllä niin paljon taustalla ettei itsekään pysynyt perässä mut eipä niistä yhdelläkään mitään merkitystä ollut. Tätä ennen mun pisin juttuni oli kestänyt varmaan sen samaisen kaksi viikkoa. Jos ei laskettu mukaan niitä ala- ja yläasteen aikaisia nuoruuden huumaa pursuavia leikkisuhteita...

"Nyt mä oon tässä enkä lähde milloinkaan pois" se kuiskasi ihan hiljaa.

Se oli mulle pääasia. Mitään muuta mä en elämääni kaivannutkaan. Kaikki oli täydellistä kun sä vain olit siinä...

"Joonas" sen kaukainen ääni kuului.

Mä mumisin vain kysyvästi ja suljin silmäni tyytyväisenä. Siinä oli hyvä olla. Siinä mun kuului olla.

"Porko!" säpsähdin hereille omasta kuplastani ja katsoin vain hetken ympärilleni.

Niko ja Aleksi tuijottivat mua lähietäisyydeltä suoraan silmiin. Mä räpyttelin silmiäni hetken ja yritin päästä käsitykseen siitä missä oikein mentiin. Kirkkaat valot sokaisi mun silmiä ja selkään sattui. Mä makasin treeniksen sohvalla ja se taisi olla todellisuus.. Tuo äsköinen oli vain unta..

"Mikä juttu?" kysyin hiljaa hiuksiani haroen.

Nousin istumaan ja katsoin ympärilläni olevia jätkiä. Ne kaikki katsoi mua jotenkin todella oudoksuvasti. Ihan kun mä olisin ollut vain joku muukalainen joka oli eksynyt tänne.

"Sä nukahdit" Niko sanoi vakavana.

Oliko se nyt joku järkytyksen paikka. En mä ainoa ollut joka täällä nukahteli vähästä väliä. Eräät työnarkomaanit jopa yöpyivät täällä...

"Mitä sitten?" kysyin ihmeissäni.

Nikon katse oli huolestunut. Ihan kun mä olisin juuri kertonut olevani kuolemansairas. Tai sanonut jotain itselleni ei niin tavanomaista. En kai mä vaan ollut puhunut unissani... siitä tuskin enää puhumalla selvisikään.

"Ei oo sun tapaista" se sanoi.

Ehkä mä en ollut se joka nukahteli vähästä väliä ja kärsi jatkuvasta väsymyksestä mut ei siitä nyt huolestua tarvinnut. Kyllä mä sentään itsestäni vielä huolta osasin pitää.

"Sä oot muutenkin ollut viime aikoina vähän muissa maailmoissa" se jatkoi.

Katsoin hämmentyneenä sen vakaviin kasvoihin. Mä tunsin käsieni hikoavan ja sydämeni tykyttävän taas astetta kovemmin. Totta kai se oli huomannut...

"Oon vähän huolissani susta" se sanoi varovasti.

Ehkä nyt oli aika... tämän parempaa tilaisuutta sai taas hetken verran odottaa. Enkä mä halunnut viedä tätä salailua enää yhtään pidemmälle. Sen oli tultava päätökseen nyt.

Mä nousin seisomaan saaden jokaisen katseen kääntymään jälleen itseeni. Ainut katse mistä mä välitin, oli mun edessä seisovan vihreäsilmäisen brunen katse. Tuo lempeä ja niin välittävä katse...

"Tuu" sanoin hennosti hymyillen.

Tartuin sitä varovasti kädestä ja lähdin kuljettamaan mukanani ulos. Tätä keskustelua mä en halunnut käydä muiden kuunnellessa vieressä. Kyllä mä niillekin kertoisin, ihan varmasti. Mutta Nikon oli saatava tietää ensimmäisenä. 

***

Minä yritän pitää huomenna välipäivän kirjottamisesta koska nyt ei aivot oikein haluu toimia :/