Tuhoava syyllisyys

6. luku: Häkki

Hermione tajusi, että ystävyys Harryn kanssa alkoi olla ohi. He eivät olleet puhuneet toisilleen muodonmuutoksissa eivätkä loitsuissa. Hermione oli alkanut ymmärtää, ettei heidän ystävyytensä enää toiminut. Harry inhosi liikaa Dracoa. Ei. Harry inhosi liikaa Malfoyn perhettä. Harry ei halunnut ymmärtää Hermionen valintoja. Se oli siis siinä. Hermione ei enää yrittäisi saada heidän välejään kuntoon. Hän ei enää yksinkertaisesti jaksanut. Olisi epäreilua yrittää enää, kun Harry tykkäsi Ginnystä, joka ei taas voinut sietää Hermionea.

   Hermione oli laskeutumassa alimpaan kerrokseen tavatakseen Dracon, kun se taas iski. Hän tunsi suunnattoman syyllisyyden aallon pyyhkäisevän ylitseen. Oli hänen vikansa, että Ron oli kuollut. Oli hänen vikansa, että Harry oli menettänyt parhaan ystävänsä. Oli hänen vikansa, että Draco menettäisi isänsä kunnioituksen ja perintönsä.

   Hermione tärisi kauttaaltaan ja yritti saada henkeä. Kyyneleet pyrkivät ulos silmäkulmista, mutta Hermione nieleskeli ja nieleskeli, jottei alkaisi itkeä. 

   "Kas kas, kukas se siinä", kuului kylmä, halveksiva ääni hänen edestään. Hermione nosti säikähtäneenä katseensa ja näki edessään Lucius Malfoyn. Hermione yritti näyttää mahdollisimman rennolta.

   "Hyvää päivää, herra Malfoy", Hermione sanoi mahdollisimman rauhallisesti, muttei pystynyt peittämään pientä tärinää äänessään. Paniikki yritti yhä saada hänet itkemään. Malfoy huomasi sen selvästi.

   "Sinun on turha mielistellä minua, kuraverinen. Minä en tiedä, mitä sinä olet käyttänyt poikaani, mutta tiedä tämä: minä en anna sinun saastuttaa häntä."

   Hermionea raivostutti. Hän ei jaksanut enää tapella kenenkään kanssa. Mikseivät kaikki voineet vain yksinkertaisesti hyväksyä heitä?

   "Draco on tehnyt valintansa, etkä sinä pysty sitä muuttamaan! Sinun ei pidä kontrolloida poikasi elämää! On Dracon valinta kehen hän rakastuu, eikä sinun! Sinä et edes tajua, mitä sinä olet tehnyt hänelle!" Hermione huusi tajuamatta kunnolla itsekään, mitä teki. Luciuksen ilme muuttui aste asteelta järkyttyneemmäksi. Hermione ei kuitenkaan välittänyt, vaan hän avasi suunsa jatkaakseen, kun Luciuksen takaa kuului huuto.

   Draco pyyhälsi heidän väliinsä. Hän katsoi vuoroin isäänsä, vuoroin Hermionea.

   "Draco", Lucius aloitti uhkaavana. "Minä... minun sanani eivät riitä kuvailemaan miten tyrmistynyt minä olen. Tuo alimman luokan kuraverinen ei osoita minkäänlaista kunnioitusta-"

   "Lopeta!" Draco kivahti. "Ole jo hiljaa!" 

   Lucius vaikeni ja tuijotti poikaansa. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Draco kaappasi Hermionen syleilyynsä ja painoi huulensa varovasti tämän huulille. Hän ei välittänyt isänsä raivoisasta huudosta, vaan leikki varovasti Hermionen huulilla. Hermione ei vetäytynyt pois, vaan heidän suudelmansa syveni.

   Yhtäkkiä jokin valtaisa voima räjähti heidän välissään ja Draco lensi päin seinää. Hänen silmänsä sumenivat ja hän näki epämääräisen hahmon yllään. Sen oli pakko olla isä.

   "Sinä... Miten sinä kehtaat?" Lucius huusi raivoissaan. Draco ei pystynyt ajattelemaan. Hän tunsi olevansa taas vankina sellissä. Taas hänen isänsä huusi hänelle miten kuraveriset olivat pohjasakkaa, miten he olivat kaiken yläpuolella.

   Kuului huutoa. Draco ei saanut mistään mitään selvää. Varjot kasvoivat, äänet hiljenivät ja pian kaikki oli pelkkää mustaa.

***

   "Se oli vahinko, johan minä sanoin!" Draco huusi Kalkarokselle, joka istui työpöytänsä takana äärimmäisen happaman näköisenä. 

   "Minun hiuksiani ei kukaan kadota ilman seuraamuksia, et edes sinä Draco", Kalkaros sanoi kylmäkiskoisesti. "Opetanpahan sinua olemaan sekaantumatta ihmisiin, jotka eivät sovi isäsi mukaan arvollenne."