Tuhoava syyllisyys

7. luku: Halu vastauksiin

Hermione piteli kalmankalpeaa Dracoa kädestä. Sairaalasiipi oli autio lukuunottamatta heitä kahta ja matami Pomfreytä, joka sekoitteli yrttejään vilkuillen välillä Dracoa.

 Kun Lucius oli erottanut heidät, Hermione oli lennähtänyt päin kaidetta ja Draco oli vuorostaan osunut pää edellä betoniseinään. He eivät olleet ensin tajunneet mitä oli tapahtunut, sillä Lucius oli kiinnittänyt katseensa Hermioneen sauva koholla, valmiina noitumaan hänet.

 Hermione oli kirkaissut nähdessään Dracon. Poika oli lyyhistynyt lattialle takaraivo punaisena. Luciuksen tajuttua mitä hän oli tehnyt, ensin syytettyään Hermioneta, hän oli kiidättänyt Dracon oitis sairaalasiipeen. Matami Pomfrey oli tapojensa mukaisesti viskannut Luciuksen oitis pellolle. Hermione oli livahtanut sisään ja kertonut totuuden siitä, mitä oli tapahtunut. Ihme kyllä Pomfrey antoi Hermionen olla sairaalasiivessä "tarkkailussa", kuten tämä itse asian ilmaisi.

 Hermione silitti Dracon kämmenselkää varovasti. Hän ei aina tajunnut, miten tärkeä Draco oli hänelle. Hän ei aina muistanut kiittää Dracoa ja rakastaa tätä tarpeeksi. Välillä hän jopa epäili, oliko heitä oikeasti tarkoitettu toisilleen. Mutta sitten Hermione mietti kaikkea sitä, mitä he olivat kokeneet yhdessä. Ja aina kun hän näki Dracon virnistävän hänelle sillä omalla, sydämen sulattavalla tavallaan, hän muisti miksi rakasti tätä niin paljon.

 Hermione laski irti Dracon kädestä. Oli niin väärin rakastaa Dracoa. Oli väärin, että Draco joutui kärsimään hänen takiaan. Kaikki hänen läheisensä kärsivät hänen itsekkäistä teoistaan.

 Hermione nousi. Matami Pomfrey katsahti häneen kummeksuen.

 "Olen ihan kunnossa", Hermione sanoi tukahtuneesti. Matami Pomfrey katsoi häntä kulmat kurtussa, arvioiva ilme naamallaan.

 "Mi-minulla on läksyjä", Hermione sai sanottua. "Tiedän, että Draco on hyvissä käsissä." Sitten hän paineli ulos sairaalasiivestä, vilkaisemattakaan taakseen. Hän tarvitsi raikasta ilmaa. Hän lähes juoksi käytävää pitkin, kunnes törmäsi johonkuhun ja lennähti lattialle.

 "Mutta, neiti Granger, oletteko kunnossa?" rehtori Dumbledore kysyi Hermionen kömpiessä pystyyn. Hermione pystyi vain nyökkäämään lyhyesti.

 "Kuulin, että herra Malfoy joutui sairaalasiipeen. Olet ilmeisesti tulossa sieltä?" Dumbledore sanoi ystävällisesti kuten aina. Hermione nyökkäsi taas, sillä hän ei kyennyt puhumaan. Hän oli jättänyt Dracon sinne. Aivan yksin. "Oletteko varmasti kunnossa?"

 "Kyllä, professori", hän sai sanottua. Dumbledore näki selvästi, että hänellä oli jokin vikana, mutta rehtori ei sanonut mitään, vaan nyökkäsi. Hermione nyökkäsi takaisin ja poistui. Hän asteli ulos kirpeään syysilmaan. Tuuli rajusti ja hänen hiuksensa lensivät ärsyttävästi naamalle. Hermione kuitenkin hengitti syvään ja hitaasti ulos. Hän katseli illan hämyssä metsään ja sitten Hagridin mökkiä, josta hänelle tuli mieleen Charlie. Hermionen pitäisi vastata miehelle pian. Hymy levisi taas hänen huulilleen hänen ajatellessaan Charlieta. He eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan, viimeksi Weasleyillä pari kesää sitten, eivätkä he silloin liiemmin viettäneet aikaa keskenään tai jutelleet. Mutta nyt Hermione tunsi saaneen hänestä läheisen ystävän.

 Hetken värjöteltyään Hermione päätti palata takaisin sisälle. Hän ei kuitenkaan mennyt takaisin sairaalasiipeen, sillä hän ei kyennyt katselemaan Dracoa tuntematta musertavaa syyllisyyttä kaikesta tapahtuneesta. Hän paineli Rohkelikkotorniin, jossa hän kohtasi Harryn ja Ginnyn lähes sylikkäin. Hermione yritti olla vilkuilematta heihin mennessään makuuhuoneeseensa, mutta ei voinut olla huomaamatta vahingoniloista hymyä Ginnyn huulilla.

 Hermione heittäytyi sängylleen ja yritti kerätä itsensä kasaan. Hän ei halunnut ajatella mitään. Mahtamatta mitään, Ronin kasvot vilahtivat hänen silmiensä lomitse. Hän näki Ronin vihan ja tuskan vääristämät kasvot, jotka huusivat hänelle pettymystään. Hermione ei voinut estellä kyyneleitään valumasta poskilleen. Hän meni pieneksi keräksi ja nyyhkytykset vavahduttivat hänen kehoaan. Anteeksi, Ron. Anna anteeksi. Olen niin pahoillani kaikesta...