Tuhoava syyllisyys

8. luku: Epävarmuus

"Enkä rakasta!" Hermione kiljaisi kauhuissaan. Miten Draco edes kehtasi vihjailla moista?

 "Sinä itket hänen peräänsä. Kaipaat häntä. Tunnet suunnatonta syyllisyyttä. Et pääse hänestä yli. Puhut hänestä tuolla tavalla", Draco sanoi kylmästi, tunteettomalla äänellä. Hän pudisteli päätään epäuskoinen hymy huulillaan. "Miksen tajunnut tätä aiemmin?"

 Hermione pystyi vain tuijottamaan Dracoa suu ammollaan. Mitä Draco tarkoitti? Ei hän rakastanut Ronia, ei tippaakaan. Vai oliko niin? Oliko hän jossain sydämensä sopukoissa kuitenkin rakastanut sitä kiivailijaa, mutta kieltänyt sen, sillä hehän olivat olleet ystäviä? Hermione vilkuili vuoroin ulos ikkunasta, vuoroin Dracoa, joka katsoi häneen pettyneesti.

 "Minä luulin, että sinä rakastat minua", Draco sanoi tuskaisena ja puristi käsiään nyrkkiin. "Minä tosiaan luulin, että sinulla on jotain tunteita minua kohtaan, mutta ei! Taisinkin olla pelkkä laastari, kun et saanutkaan Weasleytä!"

 Hermione ei saanut sanottua mitään. Hän tunsi kasvavan pakokauhun kuristavan kurkkuaan. Draco odotti, pojan ilme muuttui hetki hetkeltä synkemmäksi.

 "Selvä. Minä ymmärrän", Draco töksäytti ja lähti painelemaan alas portaita. Hermione katsoi Dracon loittonevaa selkää kasvavan pelon vallassa. Viimein hän sai taas kehonsa tottelemaan ja hän ryntäsi Dracon perään.

 "Draco! Draco, odota!" hän huusi ja yritti olla kaatumatta. Draco marssi käytävällä vilkaisemattakaan taakseen. Hermione juoksi pojan kiinni, tarttui tätä hihasta.

 "Draco, ole kiltti, kuuntele minua!" Hermione aneli ja yritti pidätellä kyyneliä. "En minä rakasta Ronia! Minä rakastan sinua!" Mutta Draco ei kuunnellut, riuhtaisi vain kätensä irti Hermionen otteesta ja jatkoi menoaan. Hermione pysähtyi kuin lyötynä, katsoi Dracon loittonevaa selkää. Hermione tärisi kiireestä kantapäähän, sydän tykytti paniikista, kädet vapisivat kun hän peitti niillä kyynelistä märät kasvonsa. Draco ei kääntynyt takaisin, Draco jätti hänet siihen.

 Hermione ei tiennyt minne mennä. Hän vain seisoi siinä paikoillaan, itki katkeria kyyneleitään. Miksi, oi miksi kaiken tämän oli ollut pakko tapahtua? Hermione päätti juosta. Kasvava kiukku pakotti hänet liikkeelle. Hän juoksi ala-aulaan, siitä aina yhdeksänteen kerrokseen asti ja sitten taas alas. Hänen ruumiinsa huusi väsymyksestä, mutta Hermione vain jatkoi. Hän purki kaiken surunsa ja suuttumuksensa jokaiseen kivuliaaseen askeleeseen, jonka hän otti. Hän ei välittänyt oppilaista tai opettajista, jotka katselivat hänen menoaan kummastuneina. Viimein Hermionen oli luovutettava. Hän ajatteli vain jokaista tuskaisaa askelta, minkä hän otti raahautuessaan takaisin Rohkelikkotorniin. Hän ei ollut varma, paljon kello oli, mutta ilmeisesti liian vähän, sillä oppilaita maleksi yhä käytävillä.

 Hermione meni makuuhuoneeseensa ja heittäytyi sängylle toivoen saavansa unen päästä kiinni, mutta vuoroin Dracon ja Ronin kasvot välähtelivät hänen verkkokalvoilleen ja kiusasivat häntä. Draco oli pettynyt häneen. Hermione oli sanonut kauheita asioita tornissa; ettei hänen olisi pitänyt rakastua Dracoon. Hermionea kauhistutti omat sanansa. Mitä hän oli mennyt tekemään?

 Hermione ei tiennyt mitä ajatella. Hänen täytyisi saada purettua tunteensa johonkin... Charlie! Hän ei ollut vielä vastannut miehen kirjeeseen! Hän etsi pergamenttia ja kaivoi laukustaan sulkakynän ja alkoi kirjoittaa tärisevin käsin:

Hei Charlie!

Ihanaa kuulla, että olet tulossa Tylypahkaan! Olin ratketa liitoksistani, kun luin kirjeesi (siis hyvällä tavalla!). Jotenkin todella suloista, että olet ajatellut minua enemmänkin...

Voisiko hän muka kirjoittaa noin? Hermione pudisteli päätään ja pyyhki lauseen taikasauvan heilautuksella pois.

 Ihanaa kuulla, että olet tulossa Tylypahkaan! Olin ratketa liitoksistani, kun luin kirjeesi (siis hyvällä tavalla!). On ihanaa, että haluat auttaa, sillä tällä hetkellä minulla on olo, ettei kukaan välitä minusta. Harry ja Ginny ovat nyt ilmeisesti yhdessä, eikä Harry enää ole kanssani. Ja äsken Dracolle ja minulle tuli jotain riitaa... tai en tiedä, voiko sitä riidaksi sanoa. Draco ilmeisesti luulee, etten välitä hänestä enää ja hän painosti minua kertomaan mikä minua vaivaa. Kun sitten kerroin oikeastaan lähes kaiken veljestäsi lähtien, hän veti kauheat pultit ja sanoi, etten ole koskaan rakastanutkaan häntä, vaan että rakastan veljeäsi...Vaikka ei niin ole! Minulla on taas kauhean syyllinen olo kaikesta, tuntuu, että muserrun kohta kaiken alle. En tajua mikä minua tällä hetkellä vaivaa. Hetken meni hiukan paremmin, mutta nyt olen taas lähtöpisteessä. Minusta tuntuu, ettei minulla ole ketään, jolle puhua. Minulla on kauhean paha olla, enkä tiedä, mitä tehdä.