Tuhoava syyllisyys

11. luku: Kipeät muistot

Draco havahtui hikisenä hereille unestaan, joka oli ollut täynnä hämäriä hahmoja, jotka huusivat hänelle. Äiti oli ollut noiden hahmojen keskellä, ojentanut kättään kohti Dracoa. Sitten äiti oli kääntänyt katseensa toiseen, platinatukkaiseen hahmoon, ja kavahtanut. Hahmon käteen oli ilmestynyt veitsi. Hahmo oli heittänyt sillä äitiä, joka oli hajonnut tuhansiksi sirpaleiksi veitsen osuessa hänen rintakehäänsä. Samassa hahmo käänsi katseensa Dracoon, ja häntä tuijottivat harmaat, kylmät silmät ja hahmon suu vääntyi tuttuun virnistykseen. Draco tuijotti itseään.

 "Oletko kunnossa?" Hermione mutisi unisena hänen viereltään, kun Draco tasasi hengitystään. Draco ei vastannut, vaan pyyhki hikeä otsaltaan ja sai kampeuduttua ylös. Häneltä kesti hetki tajuta, miksi hänestä tuntui siltä; miksi rintaa puristi, olo oli samaan aikaan vihainen ja voimaton.

 Äiti.

 Äiti oli kuollut.

 Tehnyt itsemurhan.

 Hänen takiaan.

 Draco puristi kätensä nyrkkiin ja jännitti kehonsa, jottei huutaisi. Hän yritti estää kyyneleitä kastelemasta poskiaan. Ei, ei, ei. Hän ei itkisi, ei tällä kertaa. Draco tuijotti kirjahyllyä, yritti tyhjentää kaiken sen kivun, joka jäyti hänen sisällään. Kun Draco oli ollut pieni, äiti oli ollut se, joka oli kuiskutellut lohduttavia sanoja hänen korvaansa, kun hänellä oli ollut paha mieli. Isä ei välittänyt, jos hän tippui luudalta ja itki naarmuisia polviaan. Isä huusi, että kasva jo velhoksi, ja äiti vei hänet keittiöön ja hoiti hänen haavansa.

 Mutta äitinkään huolenpitoa ei kestänyt kauan. Pikkuhiljaa, lähes kuin huomaamatta, äitikin muuttui kylmemmäksi häntä kohtaan. Enää äiti halannut sen jälkeen, kun isä oli lyönyt. Draco oli tolkuttanut itselleen, että äiti uskoi hänen selviävän itsekin, että äiti piti häntä vahvana. Draco oli kuitenkin tajunnut, että äiti oli vain lakannut välittämästä.

 "Draco..." Hermione sanoi varovasti ja tuli hänen taakseen. Draco huokaisi.

 "Meidän pitäisi varmaan mennä", Draco sanoi hiljaa. Hermione nyökkäsi.

 Kalkaros löysi Dracon makuuhuonestaan makaamassa sängyllään kääriytyneenä peittoon.

 "Missä sinä olet ollut?" Kalkaros jyrähti Dracon maatessa liikkumattomana sängyllään. "Olen etsinyt sinua kaikkialta." Draco ei vastannut.

 "Olen pahoillani", Kalkaros sanoi yhtäkkiä, surullisen kuuloisena. Se sai Dracon kohottamaan päätään, Kalkaros näytti oikeasti myötätuntoiselta. "Isäsi sanoi, että haluaa sinut hautajaisiin, mutta minusta se on huono idea. Bellatrix on varmasti kostonhaluinen."

 Draco nielaisi. Hän oli unohtanut tätinsä. Hullun tätinsä, joka ei kaihtanut keinoja. Hullun tätinsä, jolle tärkeintä maailmassa Pimeyden Lordin lisäksi oli sisko.

 Kalkaros luultavasti näki hiipivän pakokauhun Dracon silmistä, sillä mies sanoi;

 "Bellatrix ei voi mitenkään saada sinua muurien sisäpuolelta."

 Ajatus ei kuitenkaan lohduttanut Dracoa yhtään.

 Draco ja Hermione saapuivat Suureen saliin yhdessä ja Hermione tajusi, että siitä oli pitkä aika. Niin paljon oli tapahtunut; mutta ehkä pahin oli nyt hänen osaltaan ohi? Hermionea huoletti sillä hetkellä eniten Draco, joka tuijotti tiiviisti eteensä heidän askeltaessaan kohti pöytiään. He suukottivat toisiaan nopeasti ennen kuin erosivat.Hermione istui Rohkelikon pöydässä yksin. Hän sai aikaa miettiä asioita, kuten murhayrityksiä, ja paniikki nosti päätään. Kuka häntä yritti tappaa? Hermione ei keksinyt ketään muuta kuin Pansyn. Mutta miten hän saisi tytön lopettamaan? Luihuistyttö oli aivan sekaisin. Hän mietti, kertoisiko Dracolle, mutta päätti pysyä tapauksista vaiti. Hän ei halunnut aiheuttaa pojalle yhtään sen enempää huolta kuin oli pakko.