Tuhoava syyllisyys

9. luku: Kuoleman varjo

Hermione käpertyi sänkyynsä ja kuunteli, kuinka muut tytöt yksi kerrallaan valuivat pimeään makuuhuoneeseen varoen hänen herättämistään. Kaikki olivat varmasti kuulleet hänen ja Dracon riidasta.

 Hermione pohti kuka haluaisi muka tappaa hänet. Hänen täytyisi toivoa, että se oli vain yhden kerran yritys. Miten hän uskaltaisi liikkua käytävillä itsekseen, jos koko ajan täytyisi varoa mahdollista murhaajaa?

 Ei. Hermione ei suostunut pelkäämään. Hänen täytyisi vain liikkua päiväsaikaan, kun käytävillä liikkui paljon oppilaita ja tehdä kaikkea odottamatonta. Ei enää rutiineja. Voi miten paljon hän halusikaan puhua nyt Dracon kanssa. Hermionen täytyisi kuitenkin antaa pojan ensin rauhoittua ja puhua vasta sitten. Mutta mitä Hermione voisi sanoa? Ettei rakastanut Ronia, vaan Dracoa? Riittäisikö se? Hän oli sanonut sen jo, mutta Draco oli ollut silloin vihainen. Hermione sulki silmänsä ja toivoi yön tuovan vastauksen.

 "Hermione!" kuului varovainen ääni unen toiselta puolelta. Hermione räpytteli silmiään ja yritti erottaa hahmon yläpuoleltaan.

 "Huomenta!" hahmo sanoi helpottuneen kuuloisena. Hermione räpytteli unihiekat silmistään ja erotti hymyilevän Parvatin sänkynsä vierellä.

 "Harry pyysi herättämään sinut."

 "Harry?" Hermione mumisi ymmärtämättä lainkaan. Miksi Harry pyyti Parvatia herättämään hänet?

 "Joo, hän pyysi minua varmistamaan, että varmasti nouset ylös. Hän sanoi jotain Ginnystä tai jotain", Parvati sanoi ja silmäili Hermionea uteliaana.

 "Ki-kiitos", Hermione sai mumistua. Raskas tunne rysähti hänen vatsaansa ja hänen mieleensä vyöryi kaikki eilinen. Draco, Ron, Harry ja Ginny, tappoyritys... Hermione tunsi tunteidensa kimpoilevan ympäri hänen kehoaan, tietämättä minne asettua. Sitten häneen kiehahti silmitön kiukku, kun hän ajatteli Harrya ja Ginnyä.

 "Parvati", Hermione sanoi noustessaan istumaan. "Voisitko sanoa Harrylle sellaiset terveiset, ettei hänen tarvitse yrittää huolehtia minusta enää."

 Parvati katsoi häntä hieman säikähtäneenä, mutta nyökkäsi sitten. Hermione kapusi ylös sängystä. Hänen jalkansa huusivat hoosiannaa hänen kaivellessaan kaapunsa esille. Hän ei jaksanut vetäistä kuin kaavun ylleen ja painella sitten alakertaan. Hän veti sauvansa esille kävellessään lähes tyhjällä käytävällä. Jos joku tulisi ja tönäisisi häntä, saisi tämä sellaisen kirouksen niskaansa, ettei varmasti enää yrittäisi mitään uudelleen. Hermione halusi puhua Dracolle, vaikka hänen alitajuntansa huusikin, ettei se ollut tällaisessa mielentilassa kannattavaa. Hermionen teki mieli ottaa Dracoa paidankauluksesta, repiä ja huutaa pojalle, ettei rakastanut ketään muuta kuin häntä. Hermione saapui Suureen saliin ja etsi katseellaan platinaista hiuspehkoa, jota ei kuitenkaan näkynyt. Hermione katsahti hermostuneena rohkelikon pöytään. Hänellä ei ollut ketään, kenen seurassa istua, sillä Harry istui Weasleyden kanssa seuranaan myös Seamus ja Dean. Parvati ja Lavender eivät tuntuneet vaihtoehdoilta. Hermione tyytyi nappaamaan pari leipäpalaa pöydästä ja lähti sitten suunnistamaan tyrmiin kohti liemiluokkaa. Siellä hän viimeistään näkisi Dracon.

 Yhtäkkiä maa alkoi kallistella. Hermione räpytteli silmiään, mutta hänen näkökenttänsä hämärtyi yhä enemmän. Hän tiputti leivät kädestään ja yritti ottaa tukea seinästä. Mitä tapahtui? Hermione yritti katsoa ympärilleen, mutta samassa kaikki pimeni.

 Hermione avasi silmänsä. Hän tunsi jonkin liukertelevan kättään pitkin. Oliko se käärme? Oli pimeää. Hermione yritti riuhtaista kätensä irti käärmeen otteesta, mutta turhaan. Sitten hän tajusi sen olevan jonkinlainen kasvi. Hermionen pakokauhu yltyi. Kasvi, joka oli saanut kiedottua itsensä Hermionen käden ja rintakehän ympärille, oli varmasti kuristajaköynnös. Jos Hermione ei saisi kasvia kimpustaan, se tukehduttaisi hänet alta viiden minuutin. Hermione takertui köynnökseen vapaalla kädellään ja yritti repiä sitä epätoivoisena, mutta kasvi ei antanut piiruakaan periksi. Hermione sai kompuroitua seisomaan, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä kaikkialla oli aivan säkkipimeää. Mihin ihmeeseen hänet oli suljettu?  Hermione liikkui varovasti eteenpäin, yrittäen yhä repiä kiihtyvällä tahdilla etenevää kasvia pois. Kasvi oli vallannut jo koko hänen keskiruumiinsa ja se levittäytyi hitaasti mutta varmasti kaulalle ja toiseen jalkaan. Hermione tunsi, kuinka kasvi alkoi kiristyä ja oli yhä vaikeampaa hengittää. Hermione yritti olla antamatta pakokauhulle valtaa, mutta tahtomattaan hän tunsi nyyhkäysten karkaavan suustaan. Hän ei halunnut kuolla näin, ei näin yksin, ei näin tiedottomana. Hermione Granger halusi tietää, miksi kuoli ja mitä varten!