Tuhoava syyllisyys

5. luku: Uhkauksia

 Draco ei ymmärtänyt miksi häntä suututti niin paljon. Hän oli ensin ollut vihainen Potterille, sitten huolissaan Hermionesta, sen jälkeen iloinen, mutta lopulta taas raivoissaan. Hän oli juuri huutanut Potterille Hermionen kurjasta kohtelusta, ja mitä hän oli itse mennyt tekemään? 

 Draco oli marssimassa takaisin tupaansa, kun hän näki edessään jotain veret seisauttavaa. Hän perääntyi pari askelta, mutta ilmeisesti oli pitänyt jotain ääntä, sillä hänen isänsä ja Kalkaros kääntyivät tuijottamaan häntä.

 "Rakas poikani", Lucius sanoi lipevällä äänellään, hymy huulillaan. Hän ojensi kätensä Dracoa kohti. Hetken epäröityään hän käveli isänsä halaukseen Kalkaroksen katsellessa heitä hiukan nenänvarttaan pitkin.

 "Hei, isä."

 "Älä nyt sentään hypi riemusta", Lucius naurahti ja kaivoi kaapunsa kätköistä pussillisen suklaasammakoita. "Toin vähän tuliaisia."

 Isän tuliaiset olisivat ehkä saaneet vielä kaksitoistavuotiaan Draco Malfoyn virnistelemään riemullisesti, mutta nyt Draco ei pystynyt kuin kiittämään ja ottamaan pussin vastaan. Mitä isä oikein luuli? Pitikö hän yhä Dracoa vain pikku kakarana? 

 "Miten voit?" isä kysyi katsellen Dracoa. Lucius huomasi selvästi poikansa olevan äärimmäisen pahalla tuulella. 

 "Kaikki on hyvin."

 "Miten sinulla menee sen... kuraveri-Grangerin kanssa?" hän kysyi halveksuntaa äänessään. Draco huokaisi raskaasti.

 "Voisitko olla kutsumatta häntä kuraveriseksi?" 

 "Draco, sinä et tajuakaan miten suuressa vaarassa olet vehkeillessäsi tuollaisen roskasakin kanssa. Minä en voi yksinkertaista hyväksyä sitä, että ainoa poikani pettää jalon sukumme ja nai jonkun muun kuin aidon, ylevän puhdasverisen."

 Draco nieleksi raivonsa. Hän ei pystynyt sanomaan isälleen vastaan, hän ei pystynyt karjumaan tälle, että Lucius ja kaikki heidän sukulaisensahan tässä olivat rupusakkia narsistisine ajatuksineen. Draco ei tiennyt mikä häntä esti. 

 "Minä... minä rakastan Hermionea", Draco sanoi vaimeasti. Lucius säpsähti rajusti ja katsoi Dracoa tulistuneena.

 "Älä ikinä enää sano noin minun kuulleni, poika!" Lucius sähähti ja tarttui Dracoa kipeästi olkapäästä. "Miten sinä kehtaat pilata elämäsi ja sukusi mokoman kuraverisen takia! Minä en tule hyväksymään sitä. Ja voit olla varma, että jos sinä et tee aloitetta itse sen suhteen, että jätät hänet, joku muu tekee." Lucius varoitti ja päästi pojastaan irti. Draco tunsi sydämen sykkeen korvissaan. Hän ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta häntä pelotti. Hänestä tuntui, että isä oli ajanut hänet taas nurkkaan. Isä kohottaisi sauvansa ja iskisi. Löisi ikuisia arpia syvälle Dracoon. 

 Draco yritti sulkea muistot mielestään, mutta se oli vaikeaa. Välähdykset isästä, äidistä, selleistä, huudoista ja kivusta saivat hänen hengityksensä tihentymään. 

 "Oletko sinä unohtanut kaiken, mitä olen sinulle opettanut?" Lucius sanoi silmät vihaisina viiruina. Dracoa oksetti, mutta hän kohotti katseensa ja kohtasi isänsä halveksuvan katseen.

 "Opettanut?" Draco sanoi hiljaa, niin kylmästi kuin pystyi. Hän nieleksi kiivaasti. "Sinä... sinä..."

 "Minä mitä?" Lucius kysyi kylmän viileästi. Draco laski katseensa, hän ei pystynyt sanomaan mitään.

 "Hyvää loppuiltaa", Draco töksäytti ja ohitti isänsä ja Kalkaroksen niin nopeasti, etteivät he ehtineet sanoa mitään. Hän astui tupaansa, jossa oli täysi meteli käynnissä. Joku oli taas vohkinut joltakin jotakin. Kirouksia alkoi lennellä ja väkijoukosta erottuivat pian kaksi Dracon vuosikurssilla olevaa tyttöä, Millicent Bulstrode ja Daphne Greengrass. Ihmiset kerääntyivät heidän ympärilleen ja taputtivat tahdissa, kun Millicent ja Daphne odottivat sopivaa hetkeä loitsia. Draco kiihdytti askeliaan vielä entistä rivakammiksi, sillä hän tiesi Kalkaroksen kohta ilmestyvän tupaan rauhoittelemaan heitä ja antamaan heille ehkä pari lisäpistettä, koska he käyttäytyivät niin 'luihuismaisesti'.