Tuhoava syyllisyys

Epilogi

Hermione käveli hautausmaalla. Oli jo iltahämärä, ainoastaan haudoilla lepäilevät lyhdyt loivat valoa. Lumihiutaleet epäröivät hetken ennen kuin laskeutuivat maahan.

    Kuudes rivi, Hermione muisteli ja kääntyi sitten vasemmalle. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi eksynyt sinne. Liian pitkä aika.

   

Ronald Bilius Weasley

☆1.3.1980       † 24.9.1995

Hermione pyyhki lunta haudan päältä ja loihti kukkaseppeleen, jonka hän sitten asetti muutenkin niin täynnä olevan haudan päälle. Luultavasti muut Weasleyt olivat jo käyneet päivällä.

    Hermione nousi takaisin ylös ja tuijotti vanhan ystävänsä hautaa. Kymmenen vuotta. Oliko siitä tosiaan jo niin kauan? Kaikki se, mitä oli tapahtunut, tuntui olevan vieläkin vahvasti läsnä. Menneisyys seurasi heitä kaikkia, vaikka Hermione yritti kuinka vältellä sitä.

    "Sinä olet jo täällä."

    Hermione kääntyi ja hymyili vaisuna nähdessään Dracon, joka seisoi muutaman metrin päässä hänestä. Miehellä oli musta pitkä takki, jonka hän oli jättänyt auki ja hiukset olivat hiukan pörröllä. Hänellä oli kädessään kynttilä.

    "Oletko ollut täällä jo pitkään?" Draco kysyi tullen samalla lähemmäs. Hermione pudisteli päätään.

    "Tulin vasta."

    Draco laski kynttilän kukkien keskelle ja sytytti sen yhdellä sauvan liikkeellä. He seisoivat vieretysten, sanomatta sanaakaan, tuijottaen hautaa.

    "Joko kuulit?" Draco kysyi viimein. Hermione kääntyi katsomaan miehen kasvoja, mutta ne olivat ilmeettömät.

    "Joo. Luna kertoi." Hermione empi hetken ennen kuin jatkoi: "Miltä sinusta tuntuu?"

    Draco kohautti olkiaan. "Olen varmaan lähinnä helpottunut, vaikka tuntuuhan se hiukan pahalta sanoa niin omasta vaimostaan."

    "Hän kesti pitkään."

    Draco hymähti. "Luulin, että hän olisi seonnut aiemmin."

    "Milloin hautajaiset ovat?"

    "Viikon päästä."

    He seisoivat taas hetken vaiti.

    "Luna ja Blaise kysyivät minua kummiksi", Hermione sanoi. Draco hymyili.

    "Niin minuakin."

    "En olisi kyllä koskaan uskonut, että he eläisivät yhdessä", Hermione myönsi hymyillen. Blaise palvoi Lunaa yli kaiken ja hän osasi käsitellä Lunaa niin, ettei tämä aina ollut pelkästään pää pilvissä.

    "Ei kukaan meistä uskonut", Draco sanoi. "Miten James ja Albus muuten voivat?"

    "He odottavat jo innolla koulun alkua."

    He seisoivat taas hetken hiljaisuudessa. Hermione nojasi Dracoon ja sulki silmänsä. Dracon painajainen oli nyt ohi. Hermione alkoi pikkuhiljaa tajuta sen. Dracon ei tarvinnut enää kärsiä Pansyn otteessa, leikkiä rakastavaa miestä rakkaudettomassa, hulluuden hirttämässä kodissa.

    Heidän ei tarvitsisi tavata enää illan hämyissä, vaihtaa epätoivoisia suudelmia, pelätä menevänsä liian pitkälle. Heidän ei tarvitsisi toivoa kaiken sen päättymistä. Se kaikki; piilottelu, epätoivo, pelko oli ohi. Kymmenen vuotta. He olivat jatkaneet sitä kymmenen vuotta.

    "Draco", Hermione mumisi.

    "Mitä?"

    "Lähdetäänkö?"

    "Minne?"

    "En tiedä. Aloittamaan elämää yhdessä?"

    Draco käänsi Hermionen kasvoja itseensä päin ja suikkasi suudelman tytön huulille.

    "Mennään."

    He tarttuivat toisiaan kädestä ja kaikkoontuivat.