Tuhoava syyllisyys

10.luku: Kesä

Hermione ja Draco kävelivät käytävällä. Dracon kasvot olivat ilmeettömät, kun he ohittivat kysyvän näköisiä oppilaita. Hermione piti poikaa tiukasti kädestä, kun he nousivat portaita ylös, aina seitsemänteen kerrokseen asti. Draco käveli kolme kertaa tarvehuoneen sisäänkäynnin ohi ja siihen ilmestyi harmaa, koruton ovi, josta he vilahtivat sisään vähin äänin. 

Huone oli pieni ja tumma. Siellä oli vain yksi suuri tyyny, sekä seinät täynnä kirjoja. Kaikkialle oli aseteltu pieniä kynttilöitä, joiden luomat varjot leikkivät seinillä. 

Draco kävi istumaan tyynylle ja ojensi kätensä. Hermione tarttui siihen ja Draco asetteli hänet kainaloonsa. Hermione kääriytyi mahdollisimman lähelle ja tunsi kaiken sen pojasta huokuvan lämmön. Vasta silloin Hermione tajusi, miten paljon oli Dracoa kaivannut. 

Draco pyöritteli Hermionen hiuksia sormissaan, ja se tuntui tytöstä mielettömän 

hyvälle. Se tuntui turvalliselle ja läheiselle.

Hermione huomasi vasta nyt, että katosta näkyi äärettömyys. Se oli syvän yön sininen ja pienet tähdet tuikkivat loputtomuudessa. Hermione huokaisi ihastuksissaan. Heidän katseensa kohtasivat. Dracon katse oli surullinen. 

Hermione silitti varovasti pojan poskea. Draco hymyili hiukan.

"Siitä on pitkä aika, kun olet koskettanut minua noin", Draco sanoi karheasti. Hermione katseli pojan huulia ja hipaisi niitä varovasti peukalollaan.

"Tajusin äsken jotain", Hermione sanoi. "Tajusin, miten itsekäs olen ollut kylpiessäni omassa syyllisyydessäni ja surussani."

"Olisi ollut väärin sivuuttaa tunteesi", Draco sanoi ja siirsi kätensä tytön lanteille. "Vaikka on pakko myöntää, että ei se helppoa ollut." Dracon käden liike katkesi. Hän tuijotti taas kattoon. 

Hiljaisuus, sitten; "Rakastatko sinä minua?" Draco kysyi, epätoivoa äänessään. Hermione tarttui Dracoa leuasta ja käänsi pojan katseen takaisin itseensä. 

"Draco..." Hermione ei painoi syvän suudelman Dracon huulille, yrittäen saada sen kautta kaikki tunteensa selväksi pojalle. Kun he erottautuivat, Hermione kysyi: "Riittääkö tuo vastaukseksi?"

Draco nyökkäsi.

He tuijottivat tähtiä luoja ties miten kauan. Hermionen luomet alkoivat lupsahdella ja vaikka hän kuinka yritti pysyä hereillä, uni voitti ja kietoi hänet utuisuuteen.

Kesäloma teki tuloaan. Jälki-istunnot loppuivat, mikä harmitti Hermionea mielettömästi, vaikka hän kuinka yritti kiistää asian itseltään. Hän ei tiennyt miksi Draco Malfoy oli hänestä niin mielenkiintoinen, poikahan oli lähinnä sarkastinen ja itseriittoinen. Mutta jokin Hermionen tavassa katsella Dracoa oli muuttunut, hänestä tuntui, että hän näki pintaa syvemmälle. 

Jälki-istuntojen jälkeen kesti viikko, ennen kuin he seuraavan kerran juttelivat toisilleen. Se tapahtui kirjastossa, kun Hermione oli kirjoittamassa lyhyttä tutkielmaa professori Lipetitille. Opettajat ottivat viimeiset viikot paljon rennommin nyt, kun V.I.P-tutkinnot olivat ohi.

"Et viitsisi auttaa?" kuului laiska ääni Hermionen edestä. Tytön huomaamatta Draco oli istunut samaan pöytään hänen kanssaan.

"Täh?"

"En osaa tehdä tätä tutkielmaa Lipetitille ja tarvitsisin apua."

"Sehän on ihan lyhyt."

Draco katsoi häntä kummeksuneena.

"Ei sillä pituudella ole mitään väliä, en vain tajua aiheesta mitään. Turha siinä vaiheessa on miettiä pituutta."

Hermione oli pakostakin vaikuttunut. Halusiko luihuinen oikeasti oppia?