I Want To Feel Your Love ~ L.S

Luku 2.

Makoilen huoneeni sängyllä katsellen Netflixiä. Soitin aikaisemmin äidilleni ja sanoin olevani sairas, sillä en haluaisi mennä tänään enää kouluun. Silmäni ovat vähällä mennä kiinni, kunnes kuulen alakerrasta kolinaa. Tiedän jo kuka tulija on, koska siskoni ovat koulussa ja äitini taas töissä. Otan paremman asennon, että en näyttäisi raiskatulta sialta. Pian ovelta kuuluu koputus ja pyydän tulijaa sisään. Vanha musta oveni narisee hieman ja sisään astuu Harry.

"Moi", tämä kiharatukkainen poika sanoo ja istuu sängyn reunalle.

"Anteeks siitä aikasemmasta. Tiedän että me ei oltais saatu sanoa mitään sun tyttöystävistä. Liamkin oli tosi pahoillaan", Harry sanoo. Hymähdän vain vastaukseksi ja jatkan elokuvan katsomista.

"Tiiän myös et se on sulle arka aihe", hän jatkaa. Esitän että en olisi kuullut mitään.

"Mutta ei sun silti pitäis surra sitä enää, siitä on jo yli kaks vuotta", hän lopettaa. Siinä vaiheessa menetän hermoni ja paiskaan läppärini kiinni.

"Ihanko tosi? Oman tyttöystävän kuolemaako ei saa surra? Joo mä tiedän että siitä on yli kaks vuotta, mutta hän oli mulle tosi tärkeä, ja sä tiiät sen!" huudan ja nousen seisomaan. En todellakaan jaksaisi käsitellä tätä asiaa tuhannetta kertaa.

"Joo niin mä tiedänkin! Anteeks Louis ihan oikeasti. Sä tiedät että musta tuntuu kamalalta riidellä sun kanssa. Voidaanko me sopia tämä? Sä oot kuitenkin mun paras ystävä", Harry sanoo ja nousee seisomaan. Nyökkään myöntymisen merkiksi ja istun takaisin sängylle.

"Hyvä. Mä lähden nyt kouluun. Aijotko sä tulla?" hän kysyy. Mieleni tekisi lähteä, mutta olen jo ilmoittanut olevani sairas, joten päätän jäädä kotiin. Harry lähtee ja jään sängylleni makoilemaan. Kun alkaa miettimään tosissaan, kyllähän se hieman lapselliselta kuulostaa, että itken vieläkin edesmenneen tyttöystäväni perään, vaikka siitä onkin jo todella kauan. Hän oli minulle todella tärkeä ja läheinen. Rakastin häntä ja rakastan edelleen. Tiedän että en tule rakastamaan ketään koskaan yhtä paljon kuin Rosaa.

Hän kuoli pudotessaan korkealta jyrkänteeltä. Muistan sen päivän paremmin kuin hyvin. Olimme piknikillä metsässä. Meillä oli todella hauskaa. Aloimme pelleilemään ja Rosa lähti minua karkuun, koska kutitin häntä. Yhdessä vaiheessä hän ei katsonut eteensä, ja hän juoksi suoraan kuolemaansa. Syytän siitä vain ja ainoastaan itseäni. Jos en olisi lähtenyt jahtaamaan Rosaa, hän saattaisi olla vielä täällä. Tiedän, että hän ei haluaisi minun syyttävän itseäni tästä, mutta ei sille löydy mitään järkevää syytä kuin tämä. Jotkut sanovat Rosan kuoleman olleen vahinko, mutta minun mielestäni kukaan ei kuole vahingossa. Kuolemaan on aina joku syy, joku jonka takia kyseinen ihminen kuolee. Onneksi Harry on ollut tukenani. Hän on ollut aina tukenani jokaisessa asiassa. En tiedä mitä tekisin ilman häntä. Olemme Harryn kanssa todella läheisiä ystäviä, mutta muutaman viimeisen vuoden aikana hänestä on tullut hieman etäisempi. Ei kuitenkaan niin paljoa, että se olisi vaikuttanut jotenkin ystävyyssuhteeseemme, mutta emme voi enää edes halata. En tiedä miksi, varmaan koska Harry haluaa ylläpitää kovan pojan mainetta. Tiedän että hän ei ole sisältä semmoinen, tunnen hänet.

Tässä on mun toinen osa tätä tarinaa ja musta tuntuu että tää on ihan perseestä. Saa nähä et mitä tästä tulee😅