Vitun kaunis

6.7.2008

Mä näin Kuuran mun unessa. Se näytti samalta kuin meidän ensimmäisellä tapaamiskerralla, jolloin mun aivojen serotoniinijärjestelmä oli yhdistetty aivan uusiin ulottuvuuksiin. Se oli kaunis ja myyttinen olento, jonka hiusten sinisyys eksyi tuikkien sen kalpeaan ihoon, ja sekottui taustalla olevan metsän hengittävään ja sykkivään vihreään. Kuuran ääni oli yhdistelmä solisevaa puroa ja heliseviä tiukuja, ja sen riutunut keho hohti valoa, joka ei ollut tästä maailmasta. Valoa, joka sattui silmiin, värisi mun sykkeen tahtiin, ja oli arvaamatonta, kuten tyttö itsekin. Kuin pimeää ainetta, joka piti meitä ympäröivän maailman kasassa, ja veti mua puoleensa kurimuksen lailla.

Kuura riisui oranssit conversensa, joiden värin sammal imaisi itseensä kenkien osuessa maahan. Maa suhisi, näyttäen siltä, että syttyisi tuleen. Kuura katsoi mua pää kallellaan, oranssinpunaisena väreilevän sammalympyrän keskeltä, ja ojensi mulle kättään. Sen kynsien musta lakka levisi sormenpäihin, saaden ne näyttämään hiiltyneiltä, ja mä tartuin sen käteen. Mustuus kiiri munkin sormenpäihin, ja Kuuran kikatus kuului liekehtivästä kasvustosta, vaikka näin sen suupielten kääntyvän hymyyn.

Se lähti johdattamaan mua suurta puuta kohti, jonka tummat, lähes mustat havut olivat liki toisissaan kuin vastarakastuneet teinit. Kun me päästiin männyn juureen, Kuura tarttui alimpaan, tukevaan oksaan, ja alkoi kiskoa hentoa ruumistaan ylös. Puun rungosta versosi rytisten uusia, vahvoja oksia, jotka helpottivat Kuuran kiipeämistä. Se hengitti samaan tahtiin puun vilisevän kaarnan kanssa, ja sen paljaat kädet sekä jalat jättivät jälkeensä oksille sinistä timanttipölyä. Ollessaan kahden metrin korkeudessa, Kuura kääntyi katsomaan mua olkansa yli silmät kuohuten, puu sanoi sen äänellä tule, ja ojensi suuria, tuuheita oksiaan syleilevästi mua kohti. Mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä.

Mä singahdin istumaan, sydän paukkuen rinnan alla ja kylmiä hikikarpaloita otsalla. Ulkona taivas oli synkän harmaa ja sade hakkasi ikkunaa, mutta muuten oli täysin hiljaista. Kello oli kaksi yöllä. Mun oli pakko nähdä Kuura. Nyt.

Mä nousin sängystä, vedin farkut nopeasti jalkaani ja otin puhelimen kouraani. Hupparia pukiessani näpyttelin tekstiviestinumerotiedusteluun Kuuran nimen, ja pian se tarjosikin mulle osoitetta, joka oli Nivalassa. Enää mun pitäisi keksiä, miten mä pääsisin sinne tähän aikaan yöstä, kun julkiset eivät olleet vaihtoehto, eikä mulla ollut autoa, tai edes taitoa ajaa sellaista. Sitten mä muistin erään vittupään, joka oli mulle vähintäänkin palveluksen velkaa. 

"...moi?" Henkan hämmentynyt, hieman uninen ääni murahti puhelimeen. Se ei kuulostanut tukkoiselta, mä en ollut laittanut sen nenää siis kovin pahasti uuteen uskoon. 

"Sun pitää viedä mut Nivalaan", mä sanoin, ja hämmennyin, kuinka kiihtyneeltä mun ääni kuulosti, "Nyt."

"Nuutti, tiedätkö sä paljonko kello on?" Henkka kysyi uudestaan. Mä en vastannut mitään, yritin vain olla naputtamatta jalkaani lattiaan. Mulla ei ollut yhtään aikaa hukattavana. Henkka huokaisi, "En mä sua mihinkään vie."

"Se on kyllä vähintä mitä sä voit tehdä", mä totesin ja aloin pukea nahkatakkia ylleni, "Vai eikö me olla kavereita enää?"

Henkka nielaisi, se varmaan uskoi mun hakkaavan sen uudestaan, jos ei pian kaahaisi paikalle. Kuulin, kuinka sänky narahti Henkan noustessa istumaan.

"Okei", Henkka huokaisi, "Mulla menee vartti."

"Älä aja tänne", mä lisäsin, ja vilkaisin tyhjää pihatietä, jonka sora rohisisi, jos siihen osuisivat auton renkaat, "Mä tuun Outokummuntien varteen."

Mulla ei ollut aikaa kuunnella vastalauseita, joten suljin puhelimen, ja avasin huoneeni oven. Se ei onneksi narahtanut, kuten eivät portaatkaan, joiden askelmilla hiivin hämärässä hengittämättä. Urhon kuorsaus kantautui alakerran makuuhuoneesta, Sirkkakin oli varmaan hyvässä unessa.