Mä olin maannut kolme päivää täysin liikkumatta. Tai olin mä välillä käynyt vessassa, mutta pääasiassa olin ollut tässä mun sängyllä kyljelläni, ja katsonut ikkunasta taivaankantta, tai huoneen lautaista kattoa, jonka rakoihin oli kasaantunut pölyä. Toisinaan mä olin myös vilkaissut mun seinien julisteita, mutta niissä olevien ihmisten katseet olivat joko liian syyllistäviä, tai ahdistavan elottomia. Mun teki mieli repiä ne alas, ettei mulla olisi koko ajan sellainen olo, että joku katselee mua samalla tavalla, kuin mä katselen nyt tätä kaikkea mun ympärillä – silmät on auki ja erotan muodot, ulottuvuudet ja värit, mutta aivot ei ole kiinnostuneet edes antamaan nimiä näkemilleni asioille. Mun silmien edessä voisi tapahtua ydinräjähdys, enkä mä edes räpäyttäisi niitä.
Mä en tiedä, mitä katolla oli tapahtunut kun mä lähdin. Jasu oli tullut mun perässä meille, viihdyttänyt tovin Sirkkaa, Ruutia, Urhoa ja Danielia ettei ne näkisi mua heikoimmillani, ja istunut sen jälkeen monta tuntia sängynreunalla. Se tiesi, että mun tunnemyrskyt olivat vahvimpia ja hallitsemattomimpia muutamat ensimmäiset tunnit mun maailman romahtamisen jälkeen. Kun mä olisin niistä selvinnyt, olisi epätodennäköistä, että mä tekisin jotain todella typerää ja impulsiivista.
Katri oli yrittänyt soittaa mulle, mutta mä en halunnut tietää, mitä sanottavaa sillä oli. Se, että Kuura oli pannut jotain vitun Henkkaa, ei ollut Katrin syy, mutta jotenkin mä olin vihainen sillekin. Se oli tuonut Henkan mukanaan. Tietenkin Katriinkin sattui, mutta mua ei kiinnostanut vittuakaan sen tunteet tällä hetkellä, omissakin oli ihan tarpeeksi. Musta tuntui jatkuvasti siltä, kuin mun rintakehän sisällä olisi kotelo täynnä mustaa, tahkeaa nestettä, ja pian se vaan räjähtäisi, lennättäen sekä mustan liman että mun sisuskalut pitkin seiniä.
Kuura oli myös soittanut muutaman kerran, enkä ollut vastannut sillekään. Se oli laittanut mulle myös useita tekstiviestejä, jotka olin poistanut avaamatta niitä. Mä halusin uskotella itselleni, ettei koko ihmistä ollut olemassakaan – että mä olin vain kuvitellut koko tytön, ja että mä olin sairas ihan muista syistä, kuin särkyneen sydämen valuttamista hapoista. Jos mä unohtaisin Kuuran, ja se muuttuisi vain hämäräksi hahmoksi mun päässä, mä paranisin ennen pitkää. Niin mä olin ennenkin toiminut, kun olin onnistunut rikkomaan itseni tyttöihin, joiden ihon alta oli äkkiä noussut valtavia lasinsiruja.
KAMU SEDANG MEMBACA
Vitun kaunis
Fiksi Remaja//EVLKL-spinoff, sijoittuu aikaan viisi vuotta ennen En voi luvata ku lumetta-novellin tapahtumia// Sinä yönä mä näin Kuuran mun unessa. Se näytti samalta kuin meidän ensimmäisellä tapaamiskerralla, jolloin mun aivojen serotoniinijärjestelmä oli yhd...
