Vitun kaunis

7.6.2020

Suussa maistui pöly, kun heräsin pihakoivun variksen raakuntaan. Se oli viimeiset kaksi viikkoa kököttänyt siinä samassa puussa, viidenneksi korkeimmalla oksalla, ja laulanut epävireisesti sydämensä kyllyydestä. Mä en tiennyt, oliko muut koiraat laittaneet sen niin ahtaalle, että lintuparan reviirin kattoi vain kyseinen puu, vai mitä helvettiä se oikein teki. Ainakin se oli paljon pienempi kuin muut varikset, joita olin täällä nähnyt. Sitä ei olisi erottanut oksien seasta, ellei se olisi kyyristynyt niin voimakkaasti eteenpäin aina avatessaan timantinkovan nokkansa.

Nousin istumaan upottavalla sohvalla, ja läimäisin sohvapöydällä olevan läppärin kannen kiinni. Olin taas nukahtanut epäinhimilliseen aikaan, katsoessani jotain vastenmielistä Netflix-sarjaa. Koneen vieressä oli myös puolityhjä kossupullo. Tai sitten olin sammunut.

Mun asunto oli tällä hetkellä ihan järkyttävä läävä. Huonekalujen - joista osa oli ruotsalaista halpiskamaa, ja osa taas vähän arvokkaampaa umpipuuta - pinnat olivat raskaan pölykerroksen, tölkkien, papereiden ja turhien pikkuesineiden peitossa. Vaatteita, sekä puhtaita että likaisia, lojui myttyinä ympäri asuntoa. Aivan kuin olisin etsinyt jotain tiettyä sukkaparia mielettömässä kiireessä, ja unohtanut laittaa vaatteet sitten takaisin paikalleen. Jokaisessa nurkassa oli kasoittain kirjoja, joiden sivut olivat hiirenkorvilla ja selät rikki. Ihmiseksi, joka kulutti valveillaoloaikansa lähinnä lukien, olin hyvä pahoinpitelemään kirjoja. Mutta toisaalta mä en ollut koskaan osannut pitää ehjänä mitään, mistä olin aidosti välittänyt.

Kurottelin kurkistamaan lattialla olevaan pitsalaatikkoon, mutta potkaisin sen sivuun huomatessani laatikon tyhjäksi. Jonkun pitäisi siivota täällä. Joko se olisin mä itse, tai sitten maksaisin itseni kipeäksi jostain siivouspalvelusta. Ja jos palkkaisin tänne jonkun tantan viininpunaisessa hihattomassaan imuroimaan, mun pitäisi poistua kotoa siksi aikaa - inhosin katsoa sitä, kun joku syynäsi mun nurkkia, vaikka syynääjän tarkoituksena olisikin vain tehdä sisäilmasta hengitettävämpää. Sen yhden firman kaikki työntekijät yrittivät aina rättiä heilutellessaan kysellä kuulumisia, ja udella, mitä tein työkseni. Joku beaglen näköinen nainen oli kerran tiedustellut, olinko mä taiteilija. Se oli huomannut mun tatuoinnit, ja pari avaamatonta kirjekuorta. Olin sanonut myyväni huumeita, jolloin se oli sulkenut suunsa, mutta katsonut siitä eteenpäin liioitellun tarkkaan, mihin muovihanskaiset kätensä mun asunnossa tunki.

Vedin ylleni sohvan selkänojalle rutistuneen hupparin. Jalassani oli farkut, jotka mun olisi pitänyt pestä jo kolme viikkoa sitten, eikä mulla ollut sukkia. Mietin hetken, menisinkö tutkimaan makuuhuoneen lipaston kemikaalitarjontaa, mutta päädyin kuitenkin sieppaamaan mukaani jointin, jonka olin käärinyt eilen, ja ilmeisesti unohtanut polttaa. Noustessani ylös mun katse lukkiutui olohuoneen kuluneeseen oviaukkoon. Maalikerroksen alta näki, että edelliset asukkaat olivat vetäneet siihen sinisellä kynällä viivoja lastensa kasvun merkiksi. Olikohan ne ajatelleet asuvansa täällä ikuisesti? Oliko se ollut toiveikasta vetelyä vai lamaantunutta todistelua omasta olemassaolosta?

Nojasin selkääni auringon lämmittämään vaaleaan tiiliseinään, ja mulkoilin pihakoivussa edelleen konsertoivaa varista. Sitä lukuun ottamatta kuivanurminen piha oli autio - oikeanpuoleisen asunnon pariskunta oli muuttanut pari päivää sitten pois, ja vasemmanpuoleisen mummo oli kuollut viikko sitten. Se harmitti mua. Tuulikki oli aina taapertanut ulos tupakalle nähdessään mut siellä, ja kertonut hyviä juttuja. Se oli pitänyt aina kirkkaanvioletteja rullia harmaantuneissa hiuksissaan, nauranut käheästi ja haukkunut mulle vastapäisen talon Paavolaa, joka uhkasi ilmoittaa musta poliisille aina, kun näki mut saastuttamassa keuhkojani. Kerran Paavola oli sen tehnytkin, mutta kytillä oli kai ollut parempaakin tekemistä, kuin tulla tarkistamaan, onko jonkun kyylä-ämmän naapuri nisti vai ei.

Vilkaisin punaista postilaatikkorivistöä ja mietin, pitäisikö mun kurkistaa omaani. Kerran mua oli ahdistanut valkokuoriset kirjeet niin paljon, että olin teipannut nimeni piiloon postilaatikon kannesta. Edellisessä asunnossa olin samasta syystä repinyt koko postilaatikon irti, ja heittänyt sen lähellä olevaan jokeen. Oli ollut tyydyttävää nähdä, miten pudonneista lehdistä kirjava vesi oli tehnyt kirjeistä lukukelvottomia, ja kuinka vihreä laatikko oli kellunut virran mukana kaukaisuuteen.