Vitun kaunis

4.1.2009

Mun kaksisuuntainen puhkesi, kun mä olin neljätoista. Se oli alkanut maniajaksolla, jonka psykiatri oli sanonut johtuvan stressistä: mun mutsi oli ollut ilman kamaa muutaman kuukauden, jättänyt sen sekopäisen eksän, ja alkanut havitella mun huoltajuutta. Se soitteli mulle monta kertaa päivässä selittäen, millaista asuntoa se meille katsoi, ja kuinka se halusi taas olla oikea äiti, ja ottaa takaisin ne vuodet, jotka oli meiltä vienyt. Se jopa lupasi muuttaa takaisin Kokkolaan, jotta mun ei tarvitsisi jättää koulua, Jasua ja Katria. Kun mä sitten aloin luottaa siihen, että mutsi todella tulisi mun luo, se alkoi keksiä tekosyitä, miksi juuri sillä hetkellä mun huoltajuuden saaminen ei onnistuisi. Milloin syynä oli "vitun kusipäiset sossut", mutsin uusi työ, tai "niiden vitun kyttien" yritykset mustamaalata sitä. Jossain vaiheessa se lakkasi vastaamatta mun puheluihin kokonaan, vaihtoi jopa numeronsa. Kun mä luulin, että mä en kuulisi mutsista enää ikinä, se alkoi soitella mulle taas, ja puhua yhteisestä elämästä. Mä olin naiivi idiootti, ja uskoin sitä, vaikka se pian alkoi taas heitellä ilmoille syitä sille, miksi mun huoltajuuden hakeminen ei nyt onnistuisi.

Ehkä se oli tosiaan se tunnemyllerrys, mikä sekoitti mun pään. Mä päätin, että mulla alkaisi uusi elämä, kun mä ja mutsi jaettaisiin taas sama asunto, ja aloitin ties mitä projekteja, mitkä ei ollut mun saamattomalle luonteelle lainkaan ominaisia. Mä aloin soittaa kitaraa, kirjoittaa varmaan kolmea romaania samaan aikaan, harjoitella skeittaamista, ja valmistautua vittu kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin, koska mä uskoin perustavani yrityksen. Mulla tuli koko ajan lisää projekteja, ja kaikki ne mä jätin kesken. Mä en kuitenkaan nähnyt sitä ongelmana - manian vuoksi mun keskivertoa paskempi teinipojan itsetunto oli noussut ihan uusille tasoille. Mä näin maailman pursuavan mahdollisuuksia, kuin jotain pulleita hedelmiä, jotka vaan odotti poimijaansa.

Sitten iski ne paskemmat oireet. Mä aloin dokaamaan entistä enemmän, ja käyttämään vähän kaikkea muutakin, mitä bileissä käsiini sain. Mä seurustelin silloin Katrin kanssa, eikä mua äkkiä kiinnostaneet sen tunteet juurikaan. Tai enneminkin mä ajattelin, että se oli mun kanssa samalla aaltopituudella, ja ymmärtäisi kyllä sen, että pettäisin sitä aina kun tilaisuus tuli. Ja se tilaisuus tuli usein, koska mä en pysynyt paikallani hetkeäkään, ja olin yhtäkkiä raivostuttavuuteen asti sosiaalinen, ja aloitteellinen uusien ihmisten kanssa.

Mä olen aina ollut tosi lyhytpinnainen, mutta maanisena mä aloin saamaan hillittömiä raivokohtauksia. Katria mä en onneksi lyönyt koskaan, mutta mä saatoin esimerkiksi jossain juhlissa tai koulussa vaan napsahtaa, ja käydä jonkun kimppuun. Musta tuntui, kuin mä olisin istunut luotijunassa, ja koko muu maailma kulki mun perässä kuin hidastettuna. Kukaan ei saanut musta otetta. Mun käytös oli varmasti Katrille helvetin rankkaa: olin joko äärimmäisen lähellä, ihana ja huomioonottava poikaystävä, tai muhun ei saanut yhteyttä ollenkaan, vaikka seisoin sen vieressä.

Katri oli lopulta se, joka hoksasi, mikä mua vaivasi. Katri yritti puhua Sirkalle ja Urholle, mutta ne ei jotenkin käsittäneet yhtään, mistä oli kyse. Ne ajatteli, että kyseessä oli vaan joku mun kova kapinavaihe, eikä sairaus. Kun mä sitten yhtenä päivänä yritin varastaa Urhon auton, - suunnitelmanani lähteä kiertämään Eurooppaa -, ja päädyin ojanpenkkaan auton kanssa, Jasu kirjaimellisesti kantoi mut päivystykseen.

Terveyskeskuksessa lääkäri tajusi mun tilanteen äkkiä, ja mut suljettiin ensimmäistä kertaa psykiatriselle. Mä olin siellä muutaman viikon, sain mukaani tukun lääkkeitä, ja säännölliset terapiakäynnit. Diagnoosi oli hävettänyt mua silloin ihan vitusti, ja kun mun olo oli parantunut lääkkeiden ansiosta, mä tavallaan unohdin niiden syömisen. Mun mielialat alkoi vaihdella päivissä euforiasta helvetilliseen turhautumiseen ja alakuloon, ja mä aloin taas turruttamaan oman pään myllerrystä päihteillä, sekä idioottimaisilla ratkaisuilla. Olin yksi vitun pyörremyrsky, ja mun kanssa oleminen oli Katrille ja Jasulle todella kuluttavaa. Katri myös sanoi sen mulle ääneen, mistä mä suutuin, ja jätin sen. Melko pian sen jälkeen mä rysähdin depressioksi kutsutun kaivon pohjalle. Tavallaan se masennusjakson alkaminen oli mun onni, koska Jasu ja Sirkka sai silloin huijattua lääkkeet mun kurkusta alas.