Vitun kaunis

12.9.2008

"Vittu, ei tästä tuu mitään!" Kuura tiuskaisi, ja riuhtoi laukun asvaltilta takaisin olalleen. Me seistiin tienposkessa, ja Kuuraa väsytti. Se heilutteli jalkojaan ärtyneenä kuin lapsi, ja suu oli pettyneesti mutrussa. Katuvalot oli osoittaneet parrasvalon lailla meidän sijainnin autoilijoille jo useamman tunnin.

Juna oli jättänyt meidät Kemiin. Me oltiin sinkoiltu ympäri kaupunkia uutuudenviehätyksestä ja adrenaliinista säihkyen, mutta laatikkomaiset, ankeat kerrostalot toisensa jälkeen olivat muuttuneet pian yksitoikkoisiksi. Musta kaikki näytti samalta, ja junnasi paikallaan. Jokaisen betonilaatikon takana oli toinen betonilaatikko.

Vaikka laukussa oli ruokaa, Kuura oli halunnut pitsaa. Se yleensä inhosi sitä. Nyt se kuitenkin oli tilannut härskiydeltä ja jalapenoilta tuoksuvassa ruokapaikassa sulassa keltaisuudessa lilluvan taikinalätyn, ja syönyt sen melkein kokonaan. Pitserian ikkunat olivat olleet rasvaisen pölyn peitossa, ja loosien verhoilut olivat muistuttaneet mua vanhoista tuulitakeista. Mulla ei ollut nälkä, mutta Kuura pakotti mua syömään sen pitsan jämät. Sitä ärsytti, etten ollut pystynyt istumaan paikallani sen aterioinnin ajan. Yritin selittää, että mua ahdisti se seisahtuneisuus, mutta se ei ollut ymmärtänyt.

Kuurasta Kemi oli tylsä, ja musta me ei oltu tarpeeksi kaukana. Mä halusin kuollakseni mennä sellaiseen paikkaan, joka oli mulle täysin uusi, ja jossa kukaan ei edes tietäisi, mikä vittu Kokkola oli. Mun jalat veti Ruotsin suuntaan, Kuura taas halusi syvemmälle Lappiin. Mä en ihmetellyt sitä lainkaan, se olisi sopinut laulamaan tuntureille, ja nukkumaan korpikuusen kannon alle. Lisäksi sen nilkat oli luotu sammalmättäillä samoamiseen.

Yksikään meidän kohdalle pysähtynyt auto ei olleet menossa kuin korkeintaan muutaman kymmenen kilometriä pohjoisempaan. Se ei Kuuran mielestä ollut tarpeeksi. Se oli tässä asiassa malttamattomampi kuin mä, ja halusi päästä perille heti.

"Lähetään käveleen?" mä ehdotin, myöskin kyllästyneenä meidän pysähtyneisyyteen, mutta Kuura vain puuskahti vähättelevästi.

"Mä haluan istua!" Kuura kitisi. Sen kasvot näyttivät kelmeiltä katulampun valossa, "Ja sisälle! Täällä on ihan vitun kylmä."

Mä sieppasin Kuuran kainalooni lämmittääkseni sitä, mutta se riuhtoi itsensä irti mun otteesta, ja lähti painelemaan tien toiselle puolelle. Mua ärsytti sen kiukuttelu, mutta poimin laukut asvaltilta, ja lähdin tytön perään. Sen askeleet kiihtyivät puolijuoksuksi, kun se huomasi mun seuraavan sitä. Mua alkoi naurattaa, koska se näytti ihan piirroshahmolta.

Alkoi sataa, pisarat tuntuivat pieniltä tikareilta kasvoja vasten. Kuura kiisi kiroillen muutaman metrin mun edellä, kun mun korviin kantautui kumea naisenääni, joka lauloi jotain menneiden vuosikymmenien iskelmäbiisiä. Kahden talon välistä pilkisti matala rakennus, josta karaoke kuului. Räkälän edessä oli muutama mies tupakalla, mutta portsaria ei näkynyt. Sateisena yönä baarin lämmin hohde näytti kutsulta, aivan kuin se olisi levittänyt olemattomat kätensä avoimeksi syliksi.

"Kuura!" mä huusin. Tyttö ei pysähtynyt.

"Tuolla on baari!" mä huusin. Nyt Kuura seisahtui. Se kääntyi katsomaan mua äkäisenä olkansa ylitse, hiukset kosteina ja vesipisaroita nenällä.

"Ootko sä unohtanut jo, minkä ikäisiä me ollaan?" Kuura ärähti.

"Siellä ei oo portsaria."

Kuuran katse valpastui. Mä kiiruhdin sen luokse, tartuin virnistäen tytön käteen, ja lähdin johdattamaan sitä mun löydöstä kohti. Me kiiruhdettiin tupakoineiden miesten sekaan, ja astuttiin niiden joukossa sisään.

Baarissa tuoksui halvat tuoksukynttilät ja pinttynyt tupakansavu. Seinät näyttivät likaisen keltaisilta hämärässä valaistuksessa, tennarien pohjat tarttuivat tahmeaan lattiaan, ja siellä täällä istui kaljaa tuopista juovia keski-ikäisiä, joiden kasvoista ei jäänyt mieleen kuin nenän punakkuus.