Vitun kaunis

23.08.2008

Jos mä olisin piirroshahmo, mun yläpuolella olisi leijunut tumma sadepilvi. Se olisi höyrystynyt tiiviiksi mun ajatuksista, jotka olivat jo pitkään muistuttaneet lähinnä sotkuista ja solmuista, mustaa lankakerää.

Mä olin zombi, vain himo aivoihin ja mädäntynyt iho puuttui. Mun likaisten converseiden pohjat rahisivat asvalttia vasten laahustaessani tyhjät silmät puoliummessa eteenpäin. Vaikka mulla oli aurinkolasit suojaamassa kirkkailta säteiltä, en jaksanut pitää silmiäni täysin auki. Luomet vain lupsahtelivat kiinni tuon tuosta. Mä olin niin väsynyt, niin helvetin väsynyt. En niin kuin valvotun yön jälkeen - enneminkin musta tuntui, että mä olin valvonut koko elämäni, ja vasta hetki sitten tajunnut, etten mä ollut nukkunut koskaan. Jopa hengittäminen tuntui liian raskaalta.

Työnsin auringon lämmittämän metalliportin auki, ja astuin kaksikerroksisen omakotitalon pihalle. Sen keltainen maalipinta kaipasi uusimista, ja hopeinen peltikatto oli ottanut osumaa vesisateista ja talven pakkasista. Valkoisilla kaiteilla varustetulla terassilla oli yksi muovinen puutarhatuoli, ja portaiden vieressä oli kaksi tuhkakupeiksi ryhtynyttä kaljapulloa, joiden etiketit olivat haalistuneet auringossa lähes valkoisiksi.

Koira haukkui. Ennen kuin ehdin kääntää pään äänen suuntaan, mun jaloissa jo pyöri ruskea tanskandoggi, häntä villisti puolelta toiselle heiluen. Sillä oli kaulassaan kulunut nahkapanta, jossa roikkuvassa metallilaatassa luki "Musti" ja puhelinnumero. Musta oli aina ollut naurettavaa, että Mustilla oli katoamisen varalta nimikyltti, kun se ei ollut koskaan edes hypännyt piha-aidan yli. Se oli uhkaavasta koostaan huolimatta varmaan maailman pelkurimaisin koira, joka haukkui postinkantajallekin turvallisen välimatkan päästä.

"No hei!"

Arto oli tullut esiin talon takaa. Se oli lähes kaksi metriä pitkä, sponsorilippikseen ja kulahtaneisiin shortseihin pukeutunut mies, jonka saamelaiset juuret näkyivät selvemmin sen kasvoista kuin Jasulla, vaikka sen ihon ja kallon välissä näytti olevan vanua lihan sijaan. Arton tappeluista kyömyiseksi muotoutunut nenä ja karvaton rintakehä olivat palaneet auringossa, ja silmiä ympäröivä iho hohti valkoisena.

"Onko Jasu himassa?" mä kysyin, ja yllätyin, kuinka pirteältä mun ääni kuulosti. Musti päästi vaativan haukahduksen, koska en ollut vieläkään rapsuttanut sitä, joten sujautin sormeni huolimattomasti sen korvan taakse.

"Töissä", Arto sanoi, ja haukotteli leveästi, "Sua ei ole paljoa näkynyt. Miten sun kesä meni?"

Arto oli varmaan nauttinut kaljaa, korkeintaan muutaman tölkin, koska se oli niin hyväntuulinen ja puhelias. Viina teki sen todella pahapäiseksi ja riidanhaluiseksi, ja se olikin tuttu näky viikonloppuisin kaupungin grilleillä pilkun jälkeen. Se kyllä kittasi kirkkaita myös arkena, mutta silloin sen nyrkkien kanssa tuttavuutta teki lähinnä Jasu. Mun oli monesti tehnyt mieli käydä itse sen kimppuun, mutta Jasu oli aina yrittänyt pitää mut kaukana sen isästä.

"Se meni", mä sanoin, ja Arto päästi matalan hekotuksen.

"Jasu tulee parin tunnin päästä", Arto totesi venytellen, vihjaten että mun kannattaisi lähteä. Se katosi takaisin talon taakse, varmaan sammuisi aurinkotuoliinsa ja polttaisi itsensä entistä pahemmin. Jos tähdet olisivat suotuisissa asemissa, se saisi ihosyövän ja kuolisi.

Mä en aikonut lähteä takaisin kotiin. Nousin hiljaisin askelin terassille, ja painoin ulko-oven kahvan alas. Ovi oli auki, kuten aina ennenkin. Vilkaisin nurmikolla läähättävää Mustia, sitä ei kiinnostanut tulla sisään. Livahdin hiljaa sisälle asuntoon, ja lähdin kipuamaan portaita ylös yläkerran makuuhuoneeseen, joka kuului Jasulle.

Jasun huone oli jälleen naurettavan siisti: tummansininen päiväpeitto peitti alleen pedatun sängyn, ja sekä vaaleiden lastulevyjen että matalan hyllykön päällä olevat levyt, sarjakuvat, urheilupalkinnot ja varastetut liikennemerkit olivat hyvässä järjestyksessä. Nurkassa oli musta treenikassi, käsipainot ja sählymaila. Huone oli ehkä puolet pienempi kuin mun oma, mutta näytti silti tilavalta.