Mä istuin huoneeni lattialla, edessäni levinnyt kasa paitoja ja huppareita, joiden myymistä suunnittelin. Mä tarvitsisin rahaa, enkä tosiaan tehnyt mitään näin monella bändihupparilla, varsinkaan kun en ollut suurinta osaa käyttänyt sitten yläasteen. Mä voisin viedä nämä kirpputorille, tai sitten pyytää Jasua kysymään Cassulta, tuntisiko se halukkaita ostajia. Itse en vitullakaan sitä tekisi.
Kuuraa mä näkisin pitkästä aikaa tänään. Sen isä ei ollut ilahtunut tytön karkaamisesta, ja oli lukinnut sen toviksi neljän seinän sisään. Mäkään en ollut päässyt Nivalaan, kun sinne ei kulkenut täältä busseja. Me oltiin kuitenkin soiteltu toisillemme paljon, sekä puhuttu lähes kaikki yöt mesessä. Se oli sanonut pitävänsä musta, ja odottavansa mun näkemistä, ja mä uskalsin kutsua sitä mun tyttöystäväksi. Se oli typerä sana, mutta pelkästään sen ajatteleminen sai virneen mun kasvoille.
Samassa huoneen oveen osui napakka koputus, joka herätti mut ajatuksistani.
"Joo", sanoin ja silmäilin käsissäni olevaa Eminemin t-paitaa. Printti oli halkeillut, mutta ehkä joku näkisi sen tietyllä tavalla tyylikkäänä. Heitin sen myytävien kasaan.
Ovi aukesi, ja Ruut astui huoneeseen pienesti hymyillen. Mun siskopuoli oli pukeutunut armeijanvihreään, korkeakauluksiseen mekkoon, ja sen luonnostaan punaiset hiukset olivat lettikampauksella päälaealla. Olin kuullut kun ne oli Danielin, mun velipuolen, kanssa tulleet kotiin jonkin aikaa sitten, mutta mä en ollut halunnut mennä alas. Meillä oli Sirkan ja Urhon kanssa sanaton sopimus, jonka mukaan me oltiin tekemissä vain sen verran kun oli pakko. Tämän sopimuksen merkitys oli vain kasvanut sen jälkeen, kun Ruut ja Daniel oli muuttanut pois. Musta tuntui että ne oli enneminkin mun vuokranantajia, joilta mä sain säännöllisesti rahaa ja ruokaa, kuin sijaisvanhempia.
"Mitä sä teet?", Ruut kysyi, ja kyykistyi katsomaan mun vaatekasaa niinkuin mä olisin palikoilla leikkivä lapsi.
"Yritän saada rahaa huumeisiin", mä sanoin kuivasti, ja Ruut naurahti. Se oli ainut tästä perheestä, joka ei jäänyt analysoimaan mun synkkiä vitsejä, vaan jopa nauroi niille. Se ei myöskään koskaan ollut tuominnut mun tekemisiä, tai pyöritellyt silmiään sille, mitä mä olin. Ruut taisi ymmärtää mun kipuilut, koska sekin oli omalla tavallaan ulkopuolinen; kuvottavan, kiihkouskovaisen perheidyllin ainoa tyttölapsi, joka oli liian vahva ja älykäs sopiakseen sille kirjoitettuun muottiin.
"Mitä kuuluu?" mä kysyin, koska mua oikeasti kiinnosti. Ruut kohautti kapeita hartioitaan, ja otti yhden mun paidoista käteensä.
"Ihan jees. Muutettiin Vilhon kanssa isompaan asuntoon, ja oon kesätöissä päiväkodissa", Ruut virkkoi, "Me ajateltiin ottaa koira."
Vilho oli Ruutin kihlattu, ne oli alkaneet seurustella vanhojen jälkeen, ja päässeet molemmat valmistuttuaan kouluun Tampereelle. Ruut oli väittänyt, että se oli hakenut opiskelemaan kasvatustieteitä, vaikka todellisuudessa se oli pyrkinyt lukemaan teologiaa ja haaveili papin urasta. Tulosten tultua julki Sirkka raivostui, koska sen pieneen pääkoppaan ei mahtunut käsitettä "naispappi". Ruut oli kuitenkin pitänyt päänsä, ja nykyään Sirkka oli kai ihan okei asian kanssa. Urhoa sen tyttären urasuunnitelmat eivät juuri hetkauttaneet, se oli kai vain tyytyväinen, että Ruutilla oli kunnianhimoa tehdä edes jotain.
"Millainen?" mä kysyin.
"Joku sekaroituinen ja iso. Me lähdetään kahden viikon päästä Espanjaan katsomaan rescuekoiria", Ruut sanoi, ja siristi harmaita silmiään paidan printille, "Mä voin ostaa tämän sulta."
"Sä?" mä kysyin epäuskoisena katsoessani Avenged Sevenfoldin paitaa, jossa oli siivekäs pääkallo. Ruut nyökkäsi, ja kaivoi mekkonsa taskusta pienen marimekon pussukan.
YOU ARE READING
Vitun kaunis
Teen Fiction//EVLKL-spinoff, sijoittuu aikaan viisi vuotta ennen En voi luvata ku lumetta-novellin tapahtumia// Sinä yönä mä näin Kuuran mun unessa. Se näytti samalta kuin meidän ensimmäisellä tapaamiskerralla, jolloin mun aivojen serotoniinijärjestelmä oli yhd...
