Kuura tutki mun vaatekomeroa, ja sulloi sieltä itselleen sopivia vaatteita kookkaasen reppuun. Me oltiin eilen seisty kasitien varrella neljään asti aamulla, kunnes joku Kokkolaan matkannut aamuvuorolainen oli ottanut meidät kyytiin. Kuura oli nukahtanut mua vasten vartin mittaisella matkalla, ja meidän pelastaja kuunteli Volvossaan Guns'n'Rosesia, sekä selitti puisevalla äänellään tulitikkurasiakokoelmastaan. Kaljuuntuva kuski jätti meidät melko lähelle mun kotia, ja me hiivittiin sisään taloon, jonka asukkaat olivat vielä unessa. Me kömmittiin mun sänkyyn odottamaan, että Sirkka ja Urho lähtisi töihin. Kuura sammui lakanoihin saman tien, mutta mä en uskaltanut nukkua – pelkäsin, että tämä kaikki oli vaan unta, josta mä heräisin, jos ummistaisin raskaat luomeni liian pitkäksi aikaa.
Kun Sirkankin auto oli lähtenyt pihasta yhdeksän jälkeen, mä herätin Kuuran suukottelemalla sen kasvoja. Se oli vaikuttanut aluksi hämmentyneeltä, mutta kun se äkkiä muisti, mitä eilen oli tapahtunut, ja mitä me oltiin sovittu, se oli taas täynnä energiaa. Mä olin ollut energinen koko ajan, eikä eilen mun elämään purjehtinut euforia ollut lähdössä mihinkään.
"Paljonko sulla on rahaa?" Kuura kysyi, kun laittoi Nokian laturia reppuni sivutaskuun. Se oli sitonut hiuksensa ylös löysälle nutturalle, pyyhkinyt meikit poskiltaan syljellä kostutetulla nenäliinalla, ja pukenut toppinsa päälle mun raidallisen pitkähihaisen.
"Joku kuusikymppiä käteisenä", mä sanoin sulloessani itselleni sopivia vaatteita samaiseen reppuun. Harmaaksi kuluneen paidan kangas tuntui lempeältä sormissa. Kuura kurkisti lattialle heittämänsä hupparin taskuun.
"Mulla on viiskymppiä", Kuura virnisti voitonriemuisesti, ja veti vaatekappaleen ylleen. Mä katsoin sitä hymyillen. Tuntui uskomattomalta, että se oli taas mun kanssa. Se oli mun. Ja tuntui, että mikään meidän välillä ei ollut muuttunut.
"Pitäisikö ottaa jotain ruokaa?" Kuura ehdotti hymyillen, ja kiersi käsivartensa kujeillen mun kaulan ympärille.
"Mitä sä haluat?" mä kysyin, ja Kuura kohautti kapeita hartioitaan, ennen kuin kurottautui antamaan suudelman mun suulle.
Siiderin sokeroimilta huulilta pystyi maistamaan elämänjanon ja epätodellisen onnen samaan aikaan mua huimasi koskettaa sitä ja sen jumaluus tarttui muhun ja mä tunsin itseni kaikkivoipaksi hohtavaksi valopatsaaksi.
"Mä käyn etsimässä jotain", henkäisin, ja Kuura irrotti virnistäen otteensa palatakseen tutkimaan mun vaatteita. Mä sieppasin lattialta kauhtuneen kangaskassin, ja kiiruhdin portaita alas keittiöön. Avasin jääkaapin oven, ja tungin sieltä karjalanpiirakoita sekä paketin nakkeja kassiini. Muuta järkevää matkaevästä kaapissa ei ollut, ellen mä tekisi leipiä.
Mä avasin valkoisen leipälaatikon, ja iskin pussillisen paahtoleipää pöydälle. Mun puhelin alkoi väristä farkkujen läpi reittä vasten, ja nostin sen korvalleni katsomatta, kuka oikein soitti.
"Mikset sä ole koulussa?" Katrin ääni kysyi luurin toisesta päästä. Taustalta kuului kirkkaasti äänekästä puheensorinaa, sillä oli varmaan kuvista. "Tänään piti palauttaa se novellianalyysi."
"Tuli pari muuttujaa", mä sanoin, ja otin kahdeksan leipää pussista, ja asettelin ne huolimattomasti eteeni.
"Mitä helvetin muuttujia?" Katri kysyi kyllästyneenä, se pureskeli samalla kynää. Leivät oli valkoisia sillä tavalla, kuin höttöiset ja mauttomat asiat on. "Mä sanoin Rannistolle, että sä tuot sen analyysin sen lokeroon ennen neljää."
"En mä sille mitään analyysia tuo", mutisin, kun kaivoin syliini jääkaapista voin, juuston ja broilerileikkeen. Kurkkua en laittaisi, se nahistuisi leipien välissä. Toisaalta Kuura piti kurkusta. Heitin sen kassiini.
VOUS LISEZ
Vitun kaunis
Roman pour Adolescents//EVLKL-spinoff, sijoittuu aikaan viisi vuotta ennen En voi luvata ku lumetta-novellin tapahtumia// Sinä yönä mä näin Kuuran mun unessa. Se näytti samalta kuin meidän ensimmäisellä tapaamiskerralla, jolloin mun aivojen serotoniinijärjestelmä oli yhd...
