Rakastan, rakastatko?

9. Anna anteeksi Niall...

Desinfiointiaineen tuoksu tunkeutui sieraimiini välittömästi, kun astuin sairaalan ovista sisään. Menin tuttua reittiä hisseille ja painoin nuolta ylöspäin. Jännitykseni vain kasvoi, mutta samalla ajattelin mielessäni etten voi pakoilla Niallia. En voi antaa hänen vaikuttaa siihen mitä teen tai en tee. Hissin ovet avautuivat. Painoin oikean kerroksen ja sydämeni alkoi lyödä yhä tiheämmin.

Pääsin Louisin huoneen oven taakse. Koputin siihen varovasti ja astuin sisään. Huoneessa ei ollut muita kuin Louis. Huokaisin helpotuksesta ja menin sisälle huoneeseen sulkien oven perässäni. Istuin tuolille sängyn viereen ja aloin juttelemaan Louisille. "Sun pitää herätä. Muuten en voi ikinä antaa itelleni anteeks enkä pysty miettii mitään muuta", sanoin. Louis ei reagoinut mitenkään.

"Tää on vähän aikast myöntää, mut mul on tunteit sua kohtaa vaiks ei ees tunneta ollenkaa", sanoin epävarmalla äänellä ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Säikähdin, kun huoneen ovi avautui ja Niall tuli sisälle. "Mitä sä hintti täällä teet, lähe vetää ja vähä äkkii!" tuo huusi minulle päin naamaa. "Entä jos en!" huusin takaisin. Silloin Niall tönäisi minut ovea päin. Irvistin kivusta.

"Niall ihan oikeesti. Eks sä vois antaa mulle anteeks?" kysyin kyyneleitä pidätellen. En tykännyt riidellä ihmisten kanssa. "En! Sä sait mun parhaan kaverin tohon tilaan! En ikinä anna sulle anteeks! Varsinkaa, jos Louis ei herää!" Niall jatkoi huutamistaan. En jaksanut enää. Juoksin pois huoneesta suoraan hisseille ja ulos sairaalasta.

Juoksin kotiin asti. Paiskasin ulko-oven kiinni perässäni ja potkin kengät pois jaloistani. "Hei mikä on? Et sä normaalisti paisko ovia ja visko kenkiä tollai", äiti tuli eteiseen. En pidätellyt itkua vaan rojahdin siihen eteisen lattialle itkemään. Äiti kyykistyi halaamaan minua ja silittämään selkääni rauhoittelevasti.

"Mikä on?" äiti kysyi uudelleen, kun itkuni laantui. "Pelattiin edellispäivänä jalkapalloo yksien poikien kans. Meist tuli ystävii, mut sit mä potkasin vahingos yhtä päähän ja se menetti tajunnan. Sitä pidetään nyt lääkkeellises koomas. Sen loukkaantuneen paras ystävä on mulle ihan vihanen ja kiusaa mua koulussa. Ne muut ei vaan puhu mulle", selitin ja aloin uudelleen itkeä.

Äiti ei sanonut mitään. Hän vain halasi minua. Irrottauduin halauksesta ja menin huoneeseeni. Yritin jälleen kerran tehdä läksyjä, mutta heikolla menestyksellä. Löysin tyhjän vihon ja päätin purkaa mieltäni paperille. Vihosta tuli tärkeä päiväkirjani.

Kirjoitin sivun verran tekstiä ja laitoin vihon pois. Äiti kutsui syömään. Yritin syödä edes jonkin verran, mutta sydämeni oli niin sirpaleina, etten tuntenut nälkää. Siivottuaan pöydän äiti lähti kaupungille toimittamaan ruokaostoksia ja muita asioita. Jäin yksin kotiin, koska Gemma oli kaverillaan yötä. Istuin hiljaa sohvalla ja katsoin televisiota keskittymättä siihen ollenkaan.

Nukahdin siihen sohvalle pariksi tunniksi ja heräsin, kun äiti tuli takaisin kotiin. Lähdin yläkertaan suihkuun ja puin yöasun ylleni. Silloin muistin, että huomenna olisi pistokoe maantiedosta. Otin repusta maantiedon kirjani ja aloin lukea niitä kahta kappaletta, jotka siihen tulivat. Mielessäni pyöri kuitenkin vain Louis sekä Niallin ja minun sanaharkka sairaalassa.

Päätin antaa Niallin olla. Jos hän halusi olla riidoissa niin olkoon. En jaksanut enää vaivata päätäni sillä. Sain luettua mielestäni tarpeeksi hyvin ja menin alakertaan hakemaan lasillisen vettä kuivan kurkkuni kostukkeeksi. Otin samalla yhden leivän iltapalaksi, jotta saisin jotain energiaa. "Hyvää yötä", sanoin äidilleni ja menin takaisin ylös. Olin juuri nukahtamassa, kun kännykkääni tuli viesti.

//Kertokaa mielipide!🙏🏻