Oothan tässä vielä huomenna

15. luku

Reese
____

Sidon vielä kengän nauhat ja kävelen sitten ulos mun huoneesta suoristaen paidan kauluksia. Porukkaa istuu aulassa ihan hiljaa ja ne kaikki katsovat mua kun tulen siihen.

Ne tietävät että oon menossa äitin ja siskojen hautajaisiin.

"No mä meen" sanon hiljaa ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään. Odotan pihalla Annen auton edessä että se tulee. Pian istun autossa matkalla kirkolle.

"Mikä olo?" Anne kysyy kun lähestymme kirkkoa.

"Saanko mä nähdä ne?" kysyn hiljaa, ja huomaan kuinka Anne jähmettyy hetkeksi.

"Mä muistan kun oli iskän hautajaiset, äiti halus välttämättä nähä sen ruumiin vielä ennen ku se lasketaan hautaan. Se ei halunnu että mä tulen, mutta mitä muuta 10 vuotias voi tehä kun seurata äitiään kiinnostuneena ja sen seurauksena nähä kuolleen isänsä" selitän.

"En oo nähny tyttöjä sen jälkeen kun lähin Blakelle. Haluisin puhuu niille vielä jotain, okei toi kuulosti tyhmältä..." jatkan hiljaa ja nypin mun kynsinauhoja tosi hermostuneesti.

"Tottakai sä saat nähdä heidät jos haluat" Anne vastaa rauhoittavalla äänellä hymyillen surullisesti.

_______

Minut johdatetaan johonkin huoneeseen jonka toisella puolella näen kolme arkkua.

Mies joka minut tänne toi jättää minut yksin, ja kävelen hiljaa arkkujen luo. Ensimmäisenä siinä on kaikista isoin arkku. Se on valkonen, ja siinä on jotain koriste kuvioita. Kävelen vielä lähemmäs kunnes näen sen sisälle. Siellä makaa äiti. Mun oma äiti.

Kyyneleet nousevat samantien mun silmiin, ja mun on pakko laittaa kädet mun suun eteen estääkseni ääntä joka meinaa tulla mun kurkusta.

Kaikesta tuli just niin paljon todellisempaa.

"Äiti.. mä- mä rakastan sua, vaikka et ookkaan, tai siis ollukkaan mun biologinen äiti niin kyllä mä sua aina rakastin, ja tuut aina olemaan mun äiti" puhun hiljaa itku kurkussa katsellen äitiä.

Pidän katseeni visusti äidissä, kunnes katsahdan varovasti kahden pienemmän arkun suuntaan, ja mun silmät täyttyy heti uusista kyyneleistä.

Niin kovalta kuin se kuulostaakin, niin välillä musta on tuntunut että mun pienet siskot ovat olleet mulle tärkeempiä kuin äiti. Ne ovat aina olleet mun kanssa, eivätkä ne ole koskaan pettäneet mun luottamusta.

Kävelen vierekkäin laitettujen arkkujen luo, ja purskahdan lohduttomaan itkuun. Mun pikku prinsessat.

Ne molemmat makaa siinä niin rauhallisen näköisinä. Mua itkettää ajatus siitä että ne on kaksosia, aina olleet yhdessä, mutta nyt ne makaavat eri arkuissa. Ne tulee haudatuksi erillään toisistaan.

"Voi teitä, niin kauniina" hymyilen kaikkien kyynelten läpi.

"Voi kuinka mä toivon että te tunsitte ittenne tosi rakastetuks teijän pienen elämän aikana. Mä rakastin teitä niin paljon muksut, tuun aina rakastamaan. Aivan valtavasti"

Katson Neelaa jonka pienet kädet lepäävät sen masun päällä. Mä muistan kuinka me oltiin vielä vähän yli kuukausi sitten puistossa, ja se piti noilla pienillä käsillä kiinni keinusta ja huusi että "Leese työnnä kovempaa" vaikka se oli jo tippua siitä keinusta. Tajuan nyt todellakin että enää ei tulisi puistoreissuja, tai en enää koskaan pääsisi hemmottelemaan tyttöjä.

Käännän mun pään Avaan, ja katselen sen kasvoja. Voi että mä aina ajattelin että Avasta tulee tanssija. Aina kun vaan kuului musiikkia ja oli mahdollisuus liikkua, niin Ava tanssi ympäriinsä kuin joku pieni keiju. Olisin vienyt sen ensivuonna tanssitunneille kun se olisi täyttänyt 5 vuotta.