He Knows My Secret

2. paljastus

“Tervetuloa! Mitä teille saisi olla?” Kysyin tekopirteästi ja levitin naamalleni tekaistun leveän hymyn.

Odotin kärsivällisesti, kun noin kolmekymppinen naisasiakas silmäili pöydässään CuCan menua. Tarkkailen kuinka naisen katse kiersi menussa, ja tuskallisen hitaasti mumisi mietteissään.

Olin kuitenkin jo tottunut tälläiseen. Se oli minulle jo tavallista arkipäivää. Ylipirteät hymyt, kärsivällisyys, siirappiset tervehdykset. En enää kiinnittänyt niihin yhtä paljon huomiota kuin ennen. Hymyilin silloinkin, kun asiakas tuskin edes vilkaissutkaan minuun.

Muistan vieläkin ensimmäisen työpäiväni täällä, joka oli täyttä tuskaa. Työtoverini suorastaan pitivät minulle oppitunnin siitä miten hymyillään söpösti ja käsitellään vaikealuontoisia asiakkaita. Sillä jos tarjoilisin täällä omalla luonteellani, sattuisi ehkä tapahtumaan monia tapauksia, jossa "vahingossa" minut voi löytää raivoamasta tai nyrkkiä heristämässä.

“Yksi Cucan erikoishampurilaisateria”, naine viimein sanoi ja osoitti sormellaan menua. Kirjasin nopeasti tilauksen pieneen vihkooni ja nyökkäsin.

“Mitä juomista haluaisitte?” Kysyin hymyillen kiristellen hampaitani naisen hitaalle ajattelulle.

“Vain vettä, kiitos.”

“Okei, tuon tilauksen pöytään hetken päästä”, vilautin kuuluisan ylileveän hymyni ja lähdin kohti keittiötä.

Katselin asiakkaita, kun kävelin heidän ohitseen. Jotkut istuivat yksinään, tuijottelivat ikkunasta kahvikuppi kädessään tai naputtelivat tietokonetta samalla kun söivät. Jotkut taas olivat jonkun kanssa ja keskustelivat hymy suin. Se kaikki sai minut itsekkin leppymään ärsyyntyneisyydestäni huolimatta. Hymyilin sisäisesti. Tämä työ ei ollut oikeastaan yhtään sen kauheampaa, oikeastaan nautin siitä.

Nautin siitä kuinka ihmisten ilmeet muuttuivat rentoutuneiksi ja jopa iloisiksi, kun joku meistä työntekijöistä toi tilauksen pöytään. Onneksi olin tullut tänne puolivuotta sitten hakemaan töitä, sillä muuten olisin varmaankin joutunut moppaamaan lattioita jossakin romubaarissa. Tämä oli suunnilleen unelmatyö, jos ei vain laskettu näitä pastellinvärisiä tarjoilijan asuja. Päälläni oli valkoinen t-paita, ja sen päällä pastellinvärinen essu, johon oli printattu CuCa ja tämän symboli, joka oli "söpö" yksinkertainen pupu. Minusta se oli todella lapsellinen, mutta se oli vain pieni seikka.

Silti en voisi ikinä näyttäytyä näin kenenkään koulustani tulevan edessä. Kaikki levittäisivät jutun eteenpäin ja pian koko koulu tietäisi, ja se tietenkin johtaa imagoni pilaantumiseen. Olin ehkä kova, vahva ja jääräpäinen, mutta silti välitin liikaa muiden mielipiteistä. Se oli ainoa heikkouteni.

Työnsin keittiöön johtavat ovet auki ja astuin pieneen keittiöön, jossa tuoksui juuri valmistetulta ruualta. Etsin Angelican käsiini, joka oli kasaamassa tarjottimelle kahvia ja jotain järkiruoka-annosta.

“Yksi CuCan erikoishampurilaisateria pöytään viisi ja pöytään numero kaksitoista Cappuccino”, huikkasin tälle.

Angelica nyökkäsi. Hänen ilmeensä oli keskittynyt mutta säteili niin kuin aina intoa.

“Vie tuo tilaus pöytään numero seitsemän”, Angelica huudahtaa ennen kuin katoaa keittiötason taakse.

Huokaisen ja otan tarjottimen varovasti. Olin juuri astumassa takaisin ruokailutilan puoleen kun kuulen oman nimeni sanottavan.

“Alexia! Voitko viedä tämän tilauksen pöytään kymmenen, mulle tuli kiireellistä menoa”, Nelly kiiruhti luokseni ja sysäsi tarjottimen syliini. Oli lähellä että koko tarjotin olisi tipahtanut lattialle, mutta sain jotenkuten tajottimet molemmilla käsilläni tasapainoon.