He Knows My Secret

12. Sanoja vain

Voi että minä vihasin häntä. Vihasin kuinka hän virnisti, hänen typeriä likaisia vitsejään ja koko hänen olemustaan. Minä vain vihasin häntä, pelastaisipa hän sitten minut kuinka monta kertaa hyvänsä, minä vain vihasin häntä.

Heti kun tuo harmaa Ferrari kaarsi kadulta pois häviten näkyvistä, minä vain kävin läpi mielessäni kaikki asiat mitä vihasin hänessä. Ja niitä oli monta, hyvin monta. Mutta ihme kyllä hänessä oli niitä hyviäkin, jotka puskivan itsepintaisesti niiden huonojen ohi, ja se ei ollut hyvä asia ei.

Tuhahdin vain, käännyin hiukset huiskahtaen kohti surkeaa kotiani. Siinä samassa viha kaikkosi, ja syyllisyyden tunto suorastaan hyökkäsi kimppuuni, kun ajattelin tulevaa saarnauksien ryöppyä äidiltäni.

Hiljaa astelin kuistille, hetken keräten rohkeutta riuhtaisin oven auki, sillä se oli aina jostain syystä jumissa ja astuin sisään. Ensin talo vaikutti tyhjältä, hiljaiselta. Melkeinpä autiolta, ja pelästyin jo että äiti ja sisko olivat jossain poliisiasemalla tekemässä minusta katoamisilmoitusta.

Mutta yhtäkkiä äiti astui eteisen käytävälle keittiöön johtavasta oviaukosta, kädessään puhelin ja silmissään vauhko, melkeinpä pelästynyt katse, joka helpottui nähdessään minut, samalla muuttuen raivostuneeksi mulkoiluksi.

Olin seisahtunut paikoilleni ja tuijotin pelästyneenä ja samalla vaivaantuneena raivostunutta äitiäni, tietämättä mitä tehdä. Äidin tummanruskea, lyhyt tukka oli sekaisin, silmien alla olivat syyllisyyden tunnon tuovat tummat silmänaluset. Hän oli valvonut koko yön. Minun takiani.

"Missä olet ollut?"

Se oli ensimmäinen kysymys jonka äiti heitti ilmaan sivuuttaen jännittyneen hiljaisuuden. Ja jo tuosta ensimmäisestä kysymyksestä tiesin olevani kusessa.

"Camillalla. Etkö saanu mun viestiä?" nielaisi astuen muutaman askeleen eteenpäin, aikeenani luikahtaa äidin ohitse keittiöön, mutta se tuntui mahdottomalta aikeelta.

"Tottakai sain. Luoja varjelkoot olen tuijottanut puhelinta koko yön, odottaen jotain elonmerkkiä tyttärestäni!"

Laskin katseeni maahan, heilutellen oikeaa jalkaani vaivaantuneena. Kaikki sanat joita olin suunnitellut sanovani katosivat mielestäni ja jotkut jäivät kurkkuuni kiinni.

"Anteeksi."

Sen jälkeen laskeutui hiljaisuus. En nähnyt äidin ilmettä, sillä katseeni oli suunnattu visusti alas lattiaan. Ainoa ajatus joka kummitteli mielessäni oli se, miten huono tytär olin. Äidillä oli ilman minun tuomia ongelmiakin vaikeaa.

Miksi minä menin pilaamaan kaiken näin? Jos en olisi mennyt niihin typeriin juhliin, olisin ollut turvallisesti kotona ja äiti lepäämässä harvinaisena vapaapäivänään, mutta ei. Miksi aina, kun yritin auttaa, pahensi asioita vain entisestään?

"Olin niin huolissani. Rakastan sinua liikaa", kuului äidin väsynyt, mutta niin rakastava ääni, että nostin katseeni hänen tuikkiviin sinisiin silmiin, ja hymyilin.

Tietenkin. Isän lähteminen oli ollut hänelle liian raskas asia. Minähän vähät välitin koko ihmisestä, sillä en muistanut tästä melkein mitään. Viimeinen sumea muistikuva oli 13 vuotta sitten, eikä sekään ollut mikään mahtavin.

Ennen kuin kerkesin mitenkään reagoida, äiti niiskaisi säälittävästi ja riensi luokseni kiertäen kädet ympärilleni. Äitini oli valitettavasti todella dramaattinen sekä tunteikas, joten en ollenkaan ihmetellyt kun tunsin vasten olkapäätäni märän posken. Minä vain huokaisin ja rutistin äitiä takaisin.

"Mäkin sua", sanoin hiljaa.

Äitini oli aina se turvahenkilö minulle. Mitä ikinä sattuikaan minulle pienenä, huusin äitiä. Nyt taas tekisin mitä vain auttaakseen tätä suuressa taakassa - minun ja Wendyn kasvattamisessa. Oli ihmeellistä miten jotkut äidit vain jaksoivat, kun mies jätti heidät oman onnensa nojaan.