He Knows My Secret

1. vihaan häntä

« Miksi, oi miksi Eric sai minut vaikuttamaan heikolta, pikku tyttö paralta? Miksi en onnistunut olemaan se kova Alexia, vaan hänen edessään olin aina se epätoivoinen, heikko ja kovaa esittävä Alexia? »

◾

→ Claire Estabrook
a s
Alexia Brown

◾

”Väistä, mulla on vähän kiire enkä kerkee puhuu sunlaisen luuserin kanssa”, tiuskaisin tielläni seisovalle pojalle. Päässäni vain jyskytti ärtymyksestä entistä enemmän, kun hänen virneensä leveni.

Chris Hatchet, poika joka on ärsyttänyt minua lähiaikoina. Milloinkohan hän uskoisi sen, että minun kanssa ei kannattaisi pilailla? Olin parisen kertaa jo joutunut hillitä nyrkkiäni lentämästä hänen naamaan.

”Oletkohan oikeasti niin kova kuin kaikki luulevat sinun olevan, Alexia Brown?” Chris kysyi hiljaa, nojautuen lähemmäs kohti kasvojani. Tuijotin vain poikaa päättäväisesti, näyttämättä yhtäkään merkkiä hermostuneisuudesta. Normaali tyttö olisi jo aikoja sitten punastunut, pelästynyt tai yrittänyt juosta pois, mutta minä en ole ihan normaali.

Minä en välittänyt vaatteista, tyypillisistä ja kliseisistä rakkaustarinoista, en edes välittänyt siitä, että en ollut koskaan liiemmin ihastunut kehenkään poikaan. Melkein kaikki pojat on kusipäitä, harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Heillä oli aina mielessä tytöillä leikittely, aivan kuin me oltaisiin jotain hemmetin leluja. Yksi esimerkki oli Chris Hatchet.

”Älä aliarvioi minua, Hatchet. Pian ehkä huomaat löytäväsi itsesi tilanteesta, jossa juokset itkien äitisi luokse nenä murtuneena”, uhittelin, mutta se saattoi näyttää Chrisin silmin ehkä huvittavalta, sillä näytin enemmänkin suuttuneelta pikku kakaralta häneen verratuna.

En kummemin ulkonäöltäni eronnut joukosta, sillä pukeuduin klassisesti huppariin ja farkkuihin. Hiukseni olivat tummanruskeat ja suorat, ja pituudeltani olin aika normaali. Ei kukaan edes kiinnittänyt minuun huomiota pätkän vertaa ylä-asteella, sillä olin hiljainen ja hikipinko. Minua pidettiin silloin nörttinä eikä kovana tyttönä. Mutta eräänä päivänä perinteiset koulukiusaajat ottivat heidän pahaksi onnekseen minut silmätikukseen, ja pian he kaikki olivat saaneet minulta turpiinsa.

Kaikki tässä Stanfordin lukiopahasessa olevat tiesivät minut kovasta ja poikamaisesta luonteestani. Edes koulun niin sanotut paskahousut, pahat pojat niin kuin he itse tykkäävät itseään nimittää, eivät uskaltaneet koskea minuun, ja sillä hyvä. Mutta hiljattain tähän lukioon vaihtoi uusi poika Chris Hatchet, joka on lähiaikoina yrittänyt typeryyttään iskeä minua. Olin uhkaillut häntä pysymään kaukana, mutta hän ei sitten ottanut puhettani kuuleviin korviinsa.

”Mitä aliarvioimista sinussa on? Olet vain tyttö joka on vetänyt jotain herkkistä turpaan, mitä siitä?” Chris astui askeleen lähemmäksi. Minä puolestani peräännyin, mutta hätkähdin, kun tunsin koulun karhean seinän takanani. Ei tässä enää muita vaihtoehtoja ole jäljellä.

Poika asteli lähemmäs rennosti kädet taskuissa. Hänen huoleton olemuksensa sai minut vahingoniloisen vihaiseksi. Pian hän saisi maistaa omaa lääkettään.

”Varokkin tulemasta enää yhtään lähemmäs”, kivahdin.

Chris vain naurahti ja yritti ottaa minusta otetta, mutta minä puolestani nappasin kiinni hänen oikean käden ranteesta ja estin pojan aikeet. Sydämeni hypähti riemusta kun huomasin Chrisin yllättyneen ilmeen. Tämä sai vain vaivoin ranteensa vapaaksi otteestani.