He Knows My Secret

14. Vain unta

Kolautin kaappini oven kiinni uupuneena pitkästä päivästä. Kaapista kuului oudon kaikuva kolahdus, mutta tuskin jaksoin kiinnittää asiaan huomiota. Ainoa asia mitä juuri mietin oli iso kuppi sitä halpaa kahvilitkua mitä join kotonani ja suorastaan minua odottava pehmeä sänky.

Huokaisin, käteni valahtaessa kaapin likaiselta pinnalta vasten kylkeäni. Seisoin siinä hetken tajuamatta, mistä tämä kaikki väsymys tuli. Ei ollut tavanomaista, että väsyin pelkästä koulupäivästä näin paljon. Tunsin väsymyksen aaltoja vasta CuCan työvuoroni viimeisinä minuutteina.

Lähdin laahustamaan pitkin hiljaista, tyhjää käytävää, kunnes tajusin tärkeän seikan.

Käytävä oli tyhjä. Autio.

Kello oli vasta kolme, joten normaalisti tähän aikaan käytävien täytyisi tulvia oppilaita, jotka lähtivät uupunein katselin kohti kotiaan tai niitä onnettomia, jotka raahustivat vielä viimeiselle tunnilleen. Mutta nyt kun tuijottelin ympärilleni, en nähnyt ristinsieluakaan.

Nyt kun katselin koulun käytäviä ne tuntuivat ehkä jopa aavemaisilta. Aivan kuin minut olisi suljettu jonkinlaiseen kauhuelokuvaan. Ajatuskin sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni, sillä minä pelkäsin aivan hitokseni kaikkea yliluonnollista. Minä olin juuri se tyttö kuusivuotiaana, joka pyysi äitiä jättämään valon päälle iltaisin. Olin se joka kurkisti sänkynsä alle, varmistuakseen siitä, että siellä ei tosiaankaan ollut mitään mörköä. Jopa pelkät lapsille kirjoitetut lievät kauhusadut saivat minut noihin aikoihin kananlihalle, saattoi jopa käydä niin että en enää niiden jälkeen saanut muutamaan päivään unta.

Tiesin, että haamujen ja yliluonnollisten asioiden pelkääminen oli lapsellista, ja suorastaan häpeällistä minunlaiselta tytöltä, mutta en voinut sille mitään. Saisin paniikkikohtauksen tai sydänkohtauksen, jos yhtäkkiä silmilleni hyppäisi jonkin sortin vanhan mummelin haamu. Siksi inhosin Halloweenia ylikaiken, enkä koskaan avannut kyseisenä päivänä ovea tuntemattomille, vaikka oven takana seisoisikin vain naamiaispukuihin pukeutuneita pikkulapsia.

Minä käsitin ihmissudet paidattomien sulosiksi susiksi muuttuvien kuumien poikien sijaan ne verenhimoisina hirviöinä. Vampyyrit olivat taas minulle verta imeviä petoja, enkä käsittänyt miten muut tytöt saivat niistä väännettyä komeita ja romanttisia hahmoja. Ne ovat alunperin olleetkin oikeita hirviöitä, ennen kuin ilmestyivät niiden mainetta parantavat kirjat ja elokuvat. Mutta miksi minä edes pelkäsin niitä, jos kerran ne eivät olleet edes totta?

Silmäilin taas ympärilleni etsien epätoivoisesti jotakuta; opettajaa, oppilasta tai vaikka vain siivoojaa. Minua alkoi pikkuhiljaa pelottaa. Puristin repun olkahihnaa hermostuneena, aivan kuin reppuni pystyisi suojella minua.

Säpsähdin, kun olin tuntenevani kevyen ja viileän tuulenvireen vasten niskaani. Käännyin salamannopeasti sydän pamppaillen jokaiseen suuntaan, mutta en nähnyt ristin sieluakaan. Minulle riitti, lähdin juoksemaan niin nopeasti kuin pystyin kohti ulko-ovia. Tunsin sydämeni sykkeen rinnassani, kaulassani, korvissani. Sydämeni suorastaan tuntui painavalta kiveltä, joka liikkui rinnassani ja rummutti pumpaten verta jokaiseen kehon-osaani.

Juuri kun avasin ulko-oven, toivoen että pääsisin ulos tästä kauheasta koulusta, tajusin olevani koulunpihan sijaan kahvilassa. CuCassa. Vilkaisin itseäni tajuten, että minulla on päälläni tarjoilijan asuni, ja seisoin sen pöytätason edessä, jonka takana yleensä Angelica ja muut kokit hääräsivät. Mutta nyt edessäni oli vain autio, siisti keittiö.

Mitä hittoa? Missä kaikki on?

Käännyin katsomaan oleskelutilasta, mutta sekin oli autio. Huone oli myös oudon siisti, pelottavan siisti. Yleensä sohvalla kökötti kasa essuja, vaatteita ja jotain vilttejä, mutta nyt siihen oli kasattu siististi viikatut viltit kasaan ja kaikki oli koskematonta.