He Knows My Secret

5. kuohuntaa

“Mitä aiot tehdä tänään?” Kysyin Camillalta, joka järjesti vieressäni omaa kaappiaan. Ystäväni ei vastannut hetkeen mitään, kunnes läimäisi kaapin oven nenäni edestä kiinni ja lukitsi sen.

“Mitä ihmeen kuulustelu kysymyksiä nää on? Oot kysyny samaa jo eilen ja sitä edellisenä päivänä”, Camilla kysyi hymyn väreen käväistessä hänen epäilevillä kasvoilla, “Ihan vain tiedoksesi en ole mikään pieni vauva, josta pitää huolehtia joka ikinen minuutti.”

Huokaisin ikävystyneenä. Camilla oli oikeassa. Hän osasi kyllä huolehtia itsestään, minä se tässä aina hoidan itseni ongelmiin. Silti minua pelotti että Camilla lankeaisi Chrisin eteen. En antaisi sen tapahtua, ikinä.

“Joo o, kyl mä tiiän”, vastasin suunnaten katseeni jalkoihini.

Camilla nyökkäsi, heilautti sulavasti repun selkäänsä ja käveli ohitseni. Lähdin seuraamaan häntä, aina välillä tuijottellen ympärilleni.

“Ajattelin mennä ihan kotiin, käydä myöhemmin uintitreeneissä ja sitten tehä läksyjä, jos sinua kiinnostaa niin paljon”, Camilla hymähti ja vilkaisi minua pikaisesti kulmiensa alta, “kerro jo, mistä on kyse?”

Suljin suuni hetkeksi ja avasin oven. Astuimme molemmat ulos, ja kävelimme hiljaa pihan poikki. En osannut muotoilla seuraavia sanojani järkeviksi, ja siksi ne pulpahtivat suustani idioottimaisen epäselvinä.

“Se toissapäiväinen... Tuijotit Chrisiä niin... Oudosti, ihan kuin teidän välillä olisi tapahtunut jotain”, sanat pulpahtivat suustani kärsimättömänä ryöppynä. Kun vilkaisin varovasti Camillaa huomasin, kuinka hänen kulmat kurtistuivat.

“Sinä se jaksat ylireagoida jopa pieniin vilkaisuihin”, Camilla naurahti, mutta olin varma että se kuullosti hermostuneelta, “Meidän välillä ei ole mitään. En oo niin tyhmä, että lankeaisin sellaisen fuckboyn armoille.”

Camilla valehteli. Jotain todellakin oli tekeillä, mistä hän ei halunnut puhua minulle. Minua satutti se, että parhain kaverini valehteli, enkö ollut tarpeeksi luotettava? Tai ehkä itse Chris oli pyytänyt tätä olemaan kertomatta? Kiristänyt ehkä?

Huokaisin ja pudistin päätäni. Ylireagoin taas. Keneltäköhän perin tämän kiivauden? Isältäni varmaan, sillä äitini oli rauhallisemman puoleinen.

“Joo... Moikka sitte”, huikkasin vaisusti Camillan kääntyessä hymyillen vastakkaiseen suuntaan.

Pysähdyin bussipysäkin kohdalle, jolla seisoi muutama oppilas tuijotellen puhelimiaan. Itse nojauduin vasten tolppaa, henkäisin syvään ihan kuin olisin raatanut kokonaisen yön ja olisin kuoleman väsynyt.

Tuntui mukavalta ajatukselta, että pääsen kohta kotiin rentoutumaan. Sitten kuitenkin mieleeni työntyi työvuoroni CuCassa, ja mietteeni muutamasta päiväunesta tuhoutuivat heti.

***

Huokaisin yliväsyneenä, kun työnsin auki Cucan henkilökuntaovea. Jätin ajankuluttamat tennarini pikkiriikkiseen eteiseen ja astuin oleskeluhuoneeseen, jossa leijaili hienostunut kahvin haju.

“Moii Alexia!” Sophia hihkaisi säikäyttäen minut melkein puolikuoliaaksi. Sehän tästä puuttuikin.

“Ai joo, moi”, sanoin hymyillen väsyneesti. Heitin mustan reppuni sohvalle ja plösähdin sen mukana Sophien viereen.

“Herranjestas Alexia varo vähä, ootko sokee tai jotai? Meinasiks loiskauttaa KUUMAA kahvia meiän päälle?”, hän kiljahti ja hetken luulin että hän oli tosissaan ärsyyntynyt, kunnes näin hänen kasvoilla sarkastisen hymyn.

“Sori, oli tarkoituskin”, ilkuin sarkastisesti ja naurahdin väsymyksestäni huolimatta.

Kuulin vierestäni kuinka hän hörppäsi kuuluvasti kahviaan, liioitellun kuuluvasti, niin että siitä aiheutui vastenmielinen ääni. Suupieleni nousivat automaattisesti ylös, ja pian nauroin kuin viimeistä päivää. Me molemmat nauroimme.