He Knows My Secret

9. Huhuja

Saimme filosofian esseen vaivalla tehtyä. Kukaan ei olisi arvannut, että filosofisiin kysymyksiin vastaaminen olisi vaikeaa. Ajattelin, että filosofiassa vain ladeltiin erilaisia kysymyksiä ja vastattiin niihin satunnaisilla vastauksilla. En edes tajunnut, että niihin täytyisi vastata harkitusti, muuten vastauksesi kuulostaisi aivan siltä kuin siinä ei olisi järjen hiventäkään.

Se mitä olin saanut tehtyä keskiviikko iltana oli muutama lause siitä, että muualla kuin maalla oli elämää. Eric oli kanssani erimieltä, hän oli vakaasti sitä mieltä että olimme universumin ainoa elämää sisältävä planeetta. Kuka voisi ajatella noin? Mehän tuskin tiesimme pikkiriikkistä osaa universumista, ja valtava osa sitä oli tutkimatta, ja silti hän päätti että elämää ei ole?

Kahvihetkestämme puolet meni siihen, että kiistelimme kumman vastauksen valitsisimme, ei vai kyllä. Minä kuitenkin voitin (ja olin hiton ylpeä siitä) ja kirjoitimme esseen niin kuin minä halusin. Eric saneli aina jossain välissä miten jatkaa tekstiä kun pääni löi tyhjää.

Me olimme tavallaan hyvä tiimi. Vaikka me vihasimmekin toisiamme, saimme tehtyä paljon aikaan. Niin sanottu outo "ystävä-viha" -suhteemme keikkui aina keinulaudalla, joskus se kaatui vihan puolelle ja joskus taas niin sanotun ystävyyden puolelle.

Vaikka en ollut enää varma vihasiko Eric minua. En uskonut sellaiseen kliseiseen puheeseen että poika kiusasi tyttöä siksi koska tykkää tästä. Yleensä se vain on koska poika ei pidä siitä tietystä tytöstä. En tajua miksi ihmiset sanoivat että poika pitää sinusta jos hän kaataa sinut kumoon tai heittää rumaa kommenttia. Mutta silti Roverin sanat hississä saivat minut vaivaantuneeseen tilaan, jossa sydämeni poikkoili oudosti rinnassani.

"Sä olet se syy."

Sanat kaikuivat mielessäni, ja mieleni valtasi hämmennys. Sanat olivat kuin ovi tuntemattomaan maailmaan, jossa en koskaan ollut käynyt. Maailma, jossa romantikot, jotka lukivat romantiikka romaaneja oleskelivat. Odottivat sitä ihmistä, joka sanoisi heille jotain sellaista, mitä itse en ollut odottanut.

Poikamainen puoleni häpesi sitä, että olin ylipäätänsä mennyt tapaamiselle Ericin kanssa. Mutta se poikamainen puoli on alkanut kutistua. Ugh.

Kun saimme projektin valmiiksi, (onneksi, filosofian tunti ja viimeinen palautuspäivä olisi huomenna) joimme kahvimme loppuun. Eric maksoi laskun, mikä tietenkin teki oloni epämukavaksi mutta en voinut muutakaan. Ei minulla ollut varaa, olin muutenkin ottanut vain muutaman dollarin mukaani.

Lähdimme kahvilasta heittäen vielä hyvästit Rebeccalle ja matkustimme junalla takaisin tuttuun Stanfordiin. Poika yritti päästä saattamaan minua, mutta kieltäydyin jyrkästi, hän ei saisi missään nimessä tietää osoitettani. Se oli ehdoton sääntö elämässäni.

Eric kuitenkin meni matkojaan, ja minä menin kotiin. Kello oli suurin piirtein seitsemän, joten kerkesin tehdä hieman läksyjä, käydä suihkussa ja kokata itselleni kasvispastan. Se kyllä onnistui aika kehnosti, olin tottunut hakemaan aina pikaruokaa jostain kuin tehdä ruokaa itse.

Jokatapauksessa nukahdin jo kymmeneltä, sillä päivä oli ollut uuvuttava. Uuvuttava Ericin takia.

***

Huoneeni läpi kulki kamala tuskaa tuova herätyskellon ääni, joka sai pääni sykkimään ärtymyksestä. Huohahdin tuhahduksen tapaisesti ja kurotin ottamaan kellon herätyksen pois päältä, ja hautauduin takaisin peittoihin. Tiesin pelaavani aika vaarallista peliä, mutta juuri heränneenä en välittänyt, vaikka myöhästyisin.

Silmäni tuntuivat raskailta, ja ne sulkeutuivat hitaasti kiinni. Puristin peittoa ja vedin sen kasvojeni yli, sulkeutuen sen lämpöön. Pikkuhiljaa mieleni hivuttautui unen puolelle, ja kuorsasin taas sikiunessa.